Ystäväni kertoi matkustaneensa taannoin bussissa, jossa isompi poikaporukka kiusasi yhtä poikaa. Koko bussi istui hiljaa eikä kukaan tehnyt mitään. Mistä aikuisten reagoimattomuus johtuu?
Teini-ikäisten poikien joukko istui kiusaamansa pojan ympärillä, haukkuen ja solvaten tätä. Bussissa oli myös lapsia vanhempiensa kanssa. Kaikki olivat kuulemma istuneet hiljaa, kuunnellen poikajoukon haukkumista.
Ystävänikään ei osannut siinä tilanteessa tehdä mitään. Jutellessamme hän sanoi, että jälkeenpäin ajatellen tuntuu niin selvältä, että olisi pitänyt toimia. Miksi hän ei tehnyt niin?
Kyse ei ole siitä, että ystäväni olisi piittaamaton ihminen, päinvastoin tiedän hänet erityisen hyväsydämiseksi. Luulen että hän oli hiljaa samasta syystä kuin muut bussissa olevat ihmiset. Toiminta on haastavaa tuollaisessa tilanteessa. On pelottavaa olla se ensimmäinen ihminen, joka avaa suunsa ja kertoo kiusaajille, että näin ei voi toimia.
Voin kuvitella tunteen, koska itselläni on ollut hiukan samankaltaisia kokemuksia. Kerran olin junassa, kun vaunuun tuli meluava narkomaaniporukka. Ihmisistä ei toki voi päällepäin aina nähdä, käyttävätkö he huumeita, mutta tässä tapauksessa joukkio äänekkäästi keskusteli huumeidenkäytöstään, jolloin asiasta ei jäänyt epäilystä. Joukon ohittaessaan eräs matkustaja huomautti jotakin heidän kovaäänisestä keskustelustaan. Kenties ohikulkija kielsi ihmisiä huutamasta tai esitti jonkun muun vastaavan toiveen. Meluava joukko reagoi välittömällä verbaalisella vastahyökkäyksellä. Haistattelun määrä oli valtava. Ohikulkenut matkustaja kiirehti vähin äänin pois vaunusta.
Oma pysäkkini tuli ja kuljin varovasti joukon ohitse. Kun ohitin pahiten meluavan naisen, joka oli myös uhkaillut aiempaa ohikulkijaa, huomasin naisen takin povitaskussa pilkistävän linkkuveitsen. Nopeutin askeliani, että pääsisin mahdollisimman pian ulos vaunusta.
Tuommoisessa tilanteessa on varsin selvää, miksi ihmiset eivät uskalla avata suutaan. Jos vastapuolena on arvaamaton huumeidenkäyttäjä mahdollisine teräaseineen, oma turvallisuus saattaa olla hyvin pienestä kiinni.
Ystäväni kertoman mukaan bussissa ollut nuoriso oli sen oloista, että ei voinut olla ihan varma, mitä saa vastaansa, jos poikia lähtee kritisoimaan. Ehkä tämä vaikutti muidenkin matkustajien toimintaan. Tilanne oli myös ohitse aika nopeasti ja poikajoukko jäi pois bussista, muutoin kuljettaja olisi kenties puuttunut asiaan.
Vaikka selittäviä tekijöitä on paljon, silti tulee aina jollakin lailla surullinen olo, kun ajattelen, että ihmiset voivat seisoa vieressä todistamassa kiusaamista tekemättä mitään. Bussissa vanhempiensa kanssa matkustavat lapset näkivät kiusaamistilanteen ja myös sen, että heidän vanhempansa pysyivät hiljaa. Kun nämä lapset kasvavat aikuisiksi, toimivatko he itsekin samoin?
Toisaalta välillä kuulee toisenlaisia tarinoita, joissa väliin on menty. Sellaiset tarinat tuovat aina hyvän mielen. Tärkeintä on, että aikuiset näyttävät esimerkillään lapsille, että kiusaamista ei pidä hyväksyä. Myös vaikeneminen voi olla hiljaista hyväksymistä.
Oletko sinä todistanut joskus kiusaamista sivullisena?
Ei vielä kommentteja