Synnyin 50-luvulla pienessä pitäjässä köyhään suurperheeseen. Suurperheet ja köyhyys olivat siihen aikaan yleisiä sillä seudulla, mutta meidän perhe oli köyhin. Siksi jouduinkin nukkumaan lapsuuteni maton päällä ilman patjaa.
Olen lapsi katraan kolmanneksi nuorin. Yksi meistä kuoli jo ennen kouluikää ramppikuumeeseen. Alunperin meitä oli kaiken kaikkiaan 17 lasta. Vanhin lapsista on syntynyt vuonna -41 ja nuorin vuonna -63.
Isä oli ollut sodassa ja sen takia hermoraunio sekä äkäinen. Äiti kamppaili siinä välillä ja kärsi myös hermostuneisuudesta. Aikaan nähden vanhempani olivat mielestäni hyviä. ”Kannattaa ottaa huomioon, että kun ihminen on ollut sodassa, niin se ei neuvottele jonkun pikkupoikien kanssa selvistä asioista. Isä antoi käskyt ja käskyt pantiin täytäntöön”.
Vaikka olimme köyhiä, ruokaa riitti kaikille. Ruokana syötiin yleensä puuroa tai perunaa, riistaa ja kalaa. Lisäksi paistettiin sianpään puolikasta ja siitä nakerrettiin puukolla siivuja. Myös puhtautta pidettiin tärkeänä. Nuo kaksi perustarvetta, kun oli kunnossa, se riitti. Kun on paljon lapsia, niin silloin tasataan ja jaetaan muiden kanssa. Nuoremmat lapset käyttivät vanhempien lasten pieneksi jääneet vaatteet.
Köyhyys näkyi muun muassa siinä, että ruoka oli yksipuolista, kengistä oli pulaa (ne olivat usein rikkinäisiä) ja suurin osa lapsista joutui nukkumaan maton päällä ilman patjaa. Isommilla lapsilla oli patjat,koska he painoivat enemmän. Pienemmät, kuten minä nukkuimme maton päällä ilman patjaa.
10-vuotiaana aloitettiin työt tai heti, kun kykeni jotain tekemään. Pojilla ja tytöillä oli hieman eri tehtävät. Tytöt hoitivat enemmän nuorempia sisaruksiaan. Pojille sanottiin: ”Kahtokaa poijjat toistenne perään ja porukalla meettö.” Pojat olivat enemmän heinäpellolla ja tytöt puolestaan siivosivat enemmän. Sairaana ei koskaan tarvinnut mennä töihin.
Rakkaus osoitettiin lapsille normaalina huolenpitona, mutta muutoin sitä ei keretty sen kummemmin isossa porukassa osoittamaan. Äiti hoiti pienempiä lapsia, mutta lisäksi hän oli myös navettatöissä.
Vanhempien kunnioittaminen oli ehdotonta, eikä niskurointi tullut kuuloonkaan. Kuritusväkivaltaa käytettiin, kuten tukistamista, luunappeja ja piiskan antamista. Mutta minun mielestäni se ei ollut väkivaltaa, eikä seuraamuksia tullut koskaan ilman syytä. Lisäksi rangaistuksena käytettiin yhden tai kahden tunnin istuntoja, jolloin piti olla hiljaa paikallaan penkin päällä.
Työ oli tärkeintä
Koulua pidettiin yhteiskunnan vaatimana pakollisena asiana. Sen käyminen oli sinällään helppoa, koska meiltä ei vaadittu, kuin sen, mitä yhteiskunta vaati. Monella olisi ollut ”nuppia” eli viisautta käydä koulua, mutta rahaa sen käymiseen ei ollut. Ongelmana oli se, että olisi pitänyt maksaa keskikoulut sun muut, oppikirjat ja tarvikkeet.
Koulu oli muutenkin vain sivuseikka ja työ näytteli pääosaa. Työnteko oli pääasia, koska siitä saatiin elanto. Kotona opetettiin vahvasti työnteon tärkeyttä ja merkitystä. Koulusta oltiin paljon pois töiden takia. Kunhan oli hoitanut työn ja koulun, sai viettää vapaa-aikaa. Kuitenkin poutapäivisin tehtiin peltotöitä aamusta iltaan. Vapaa-ajalla varsinkin pojat uivat, kalastivat ja metsästivät.
Suurin osa palkasta annettiin kotiin
Kun oltiin ulkopuolisella töissä, oli selvää, että suurin osa palkasta annettiin vanhemmille. Itse aloitin 16-vuotiaana jakamaan postia. Aamuisin ja iltaisin hoidin lehmiä. Osa-maksulla sain hankittua mopon, jota käytin työntekoon, mutta myös huviajeluihin.
21-vuotiaana lähdin Siinaille rauhanturvaajaksi. Se oli elämäni parasta aikaa. Tämä kokemus opetti minulle paljon muun muassa erilaisista kansalaisuuksista ja palkkakin oli hyvä. Hankin rahoilla voimavirran lapsuuden kotiini.
