Joulupukki ja siihen uskominen, toimii eräänlaisena rajan vetäjänä aikuisten ja lasten pöydän välillä. Vain pienen lapsen viattomin silmin voi uskoa, että kylmässä pohjolassa asuu punanuttuinen ukko porojen ja tonttujen kanssa. Aikuiset ovat jo niin paatuneita maailman pahuudesta, että tietävät jokaisen hyvän teon taustalla lymyilevän jonkin ikävän taka-ajatuksen.
Lapsen hyväsuskoisuutta pidetään naiivina ja höpsönä. Ajatellaan, että kyllä se maailma vielä sinuakin koulii. Miksi me haluttaisiin lasten uskovan maailman olevan kylmä ja karu paikka, täynnä pettymyksiä?
Siksikö, että pessimisti ei pety? Olisiko parempi oppia, että pettymyksistä huolimatta hyviä asioita tapahtuu myös? Joulupukki tuo lahjat, vaikka yhden kerran jäi hampaat illalla pesemättä ja kaveria tuli tönäistyä lumihangessa vahingossa liian kovaa.
Ehkä joulupukki on kuin onkin totta, mutta nykyinen maailman meno on ajanut hänet maanpakoon syvälle Korvatunturiin. Me pettyneet pessimisti aikuiset olemme luoneet maiseman, jossa isomahainen ja resupartainen mies ei voi osoittaa lapsirakkautta joutumatta kyseenalaistetuksi.
Sen sijaan kerran vuodessa me vanhemmat nollataan jokainen turha kielto ja hyvitetään kaikki ne kerrat, kun ei ollut aikaa pelata taas sitä samaa peliä tai katsoa sitä elokuvaa, ostamalla älytön kasa lahjoja. Onhan se toki uskottavampi selitys kuin ajatus pyyteettömästi kilttejä lapsia palkitsevasta vanhasta ukosta.
Unohdetaan tyystin, ettei ne lapset niitä lahjoja muista enää vuosien päästä. Lapset muistavat kävikö joulupukki ja söikö sisko sinun lahjoista nauhat, vaikka omissa lahjoissa oli ihan yhtä hyvät nauhat. Muistavat, kuinka joulupukki käytti yhtenä vuotena aurinkolaseja ja eksyi matkalla takaisin ulko-ovelle.
Kohta jo 11 vuotias poika on onnistunut kaikesta ryhmäpaineesta huolimatta säilyttämään toivon kipinän joulupukin olemassa olosta. Viime vuodet on taiteiltu trapetsilla kiikun kaakun. Äidistä on ihanaa, että salaliittoteorioista ja maailman sodista kiinnostunut lapsi, voi olla joltain osin niin viaton.
Joulun alla jokaisesta lapsesta kehkeytyy oman elämänsä mestari etsivä. He virittävät tuntosarvensa äärimmilleen, kuulevat hiljaisimmankin kuiskauksen ja näkevät nopeimmankin liikahduksen. Pyrkivät ratkaisemaan joko joulupukin tai lahjapiilon mysteerin.
Tänä syksynä äitikin on kuullut useampia erilaisia mahdollisia teorioita todistusaineistoineen joulupukin olemassa olosta. Jos pukkia ei ole olemassa, miten vaarilla on puhelimessa joulupukin numero. Kuten parempikin tohtori Moriarty, äiti on onnistunut sekoittamaan pienen Holmesin mielen ja punonut lisää hämmennyksen verkkoa.
Lopulta on pohdittava, kumpi hämää kumpaa. Uskooko poika todella enää pukkiin vai ei? Ehkä hän vain näkee äidin pyristelevän epätoivon vimmalla ohjaksissa lapsen kasvua muka hidastaen ja heittää tälle armopaloja reestä. Ei näiden porojen vielä tarvitsisi lentää omille retkille.
Ehkä äiti itsekään ei ole vielä valmis siirtymään aikuisten pöytään.
Teksti: Tanja
