Uhmaikä iski ja kovaa

Tyttäreni on hyväkäytöksinen ja huomaavainen tyttö. Hänestä on kasvanut tosi empaattinen ja ystävällinen likka, eli jotain me olemme vanhempina tehneet oikein. Meillä pusutellaan ja halitaan paljon tai oikeastaan jopa jatkuvasti. Tytöllä on nyt joku kunnon hellyysvaihe eli hän haluaa syleillä ihan koko ajan, mutta samaan aikaan hänellä on ehkä pahin uhmavaihe menossa.

Tytön jäätävä uhmaikä tuli yllätyksenä, vaikka saankin kuulla kaikilta, että ”se on normaalia ja kuuluu ikään”. Jep. Tiedän. Mutta se ei poista sitä, etteikö se koskaan potuttaisi.

Esimerkiksi kaupoissa tyttö karkaa hyllyjen taakse, kerää ostoskoriin tavaraa mitä emme aio ostaa ja haluaa aina maksaa. Ymmärrän, että pieni lapsi on innoissaan maksamisesta, mutta joskus haluaisi kaupasta pois vaan mahdollisimman nopeasti varsinkin pitkän päivän jälkeen.

Ennen joulua oltiin pitkästä aikaa Subwayssä syömässä, kun tyttö päätti sen jälkeen mennä pelaamaan viereisiä pelikoneita kielloista huolimatta. Pelikonealue oli aidattu nauhoilla, joihin hän nojasi niin, että ne meinasivat kaatua. Yritin saada häntä lopettamaan, mutta eihän hän uskonut. Sain hävetä silmät päästä.

Päiväkodista lähteminen on myös välillä vaikeaa. Olen päivittäin valmistautunut siihen, että tyttö juoksee karkuun heti kun näkee mun lähestyvän. Siinä sitten leikitään hippaa jonkin aikaa, ja kun onnistun saamaan hänet sisälle niin alkaa vaatteiden riisuminen ja nakkelu. ”En halua hanskoja ja haluan kypärälakin pois”, vaikka ulkona olisi kymmenen astetta pakkasta. Tietenkään en voi antaa hänen lähteä pakkaseen liian vähissä vaatteissa, ja niistä saa sitten vääntää tovin.

Me kuljemme yleensä rattailla joka paikkaan. No sekään ei onnistu aina niin mallikkaasti, koska tyttö haluaa istua niissä väärinpäin eli pää kohti menosuuntaa (rattaat on asennettu selkä menosuuntaan päin). Se on ihan turvallista, kunhan hän pitää kiinni samalla eikä heilu. Mua silti vähän hävettää ihmisten katseet, kun kuljetaan väärinpäin. Mutta en vaan jaksa aina alkaa taistelemaan tällaisista asioista keskellä keskustan katuja.

Kotona sitten tapellaan siitä, saako Netflixiä katsoa koko illan. En ole asettanut ruutuaikaa, mutta arvioin tilanteen mukaan kauanko tyttö katsoo ohjelmia. No minun ja hänen kantansa eroavat aika paljon. Tytön mielestä tunti on ihan liian vähän. Minä taas haluan tehdä jotain muutakin tytön kanssa kuin istua sohvalla Winxiä toljottaen.

Tytön lempiruoka on tähän päivään asti ollut tortillat. Vielä jonkin aikaa sitten hän suostui maistamaan tortillaa kaikilla täytteillä salaattia myöten. Nykyään tyttö menee kasvislinjalla ja perkaa kaikki kananpalat pois. Samaan aikaan on pakko saada katsoa lastenohjelmia ruokapöydästä käsin, vaikka se meillä on yleensä kiellettyä.

Tiedän kuitenkin, että uhma kuuluu asiaan ja menee ohi itsestään ajan kanssa. On vaan hyvä merkki, että uhmaa tulee. Mä olen lapsen myötä tullut paljon kärsivällisemmäksi ihmiseksi ja saanut kehitettyä omia hermoja tosi paljon, vaikka edelleen laskenkin joka päivä tuhat kertaa kymmeneen uhmaajan kanssa.

Teksti: Eeva

Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran 18.1.2021.

Ei vielä kommentteja

Tilaa uutiskirje

Aitoa vertaistukea perhearkeen, lempeästi myötäeläen


Lisätietoja henkilötietojen käsittelystä tietosuojaselosteesta.