Vanhemmuuteen liittyy olennaisimpana osana omien lasten hoito, mutta usein kuvaan tulee jossakin vaiheessa myös vanhemman omien vanhempien jonkinasteinen auttaminen, viimeistään siinä vaiheessa kun nämä alkavat ikääntyä. Tämä saattaa osaltaan lisätä vanhemman työtaakkaa ruuhkavuosien keskellä.
Lapsena ihminen tarvitsee muiden ihmisten apua selviytyäkseen maailmassa. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemman tarjoamasta hoivasta. Samoin elämän loppupäässä ihmisen kyvyt selviytyä yksin saattavat olla heikentyneet siinä määrin, että hän tarvitsee muiden ihmisten apua selviytyäkseen arjesta. Jos ihminen on esimerkiksi sairastunut muistisairauteen tai vastaavaan toimintakykyä merkittävästi alentavaan sairauteen, hän usein käytännössä tarvitsee muiden ihmisten päivittäistä apua.
Oman vanhemman sairastuminen muistisairauteen on aina lapselle kova paikka. Näin on silloinkin, kun vanhempi on jo iäkäs. Rakkaan ihmisen heikkenevän tilan sivusta seuraaminen voi olla hyvin tuskallista. Varsinkin, jos oma vanhempi ei enää tunnista lapsiaan, tämä on lapsesta usein erittäin ahdistavaa, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.
Usein muistisairaan ihmisen sairastumisen alkuvaiheeseen kuuluu säännöllisiä “tulipaloja”, joita läheiset joutuvat sammuttelemaan. Näihin tulipaloihin saattaa kuulua esimerkiksi muistisairaan tekemien erilaisten tilausten peruuttamista.
Muistisairas on haavoittuvassa asemassa puhelinmyyjien soittaessa
Kun isoäitini sairastui muistisairauteen, tilanne oli haastava koko perheelle. Muistisairaus alkoi oireilla siten, että isoäiti soitteli jatkuvasti läheisille tiedustellen, koska olemme tulossa takaisin hänen luokseen, koska hän kuulemma jo oli pitkään meitä odotellut. Sairaus eteni siihen pisteeseen, että isoäiti alkoi ihmetellä, mistä hänen kotiinsa oli ilmaantunut tavaroita, joita hän ei tunnistanut omikseen. Sairauden kulkuun kuului myös vaihe, jossa hän epäili jonkun varastaneen hänen kotoaan pieniä käytännössä arvottomia esineitä. Tällainen on usein tyypillistä muistisairaalle.
Suurimmat ongelmat syntyivät puhelinmyyjien kanssa. He soittelivat isoäidille usein ja saivat hänet aina myöntymään tilaamaan milloin mitäkin lehteä ja vitamiinia. Näitä tilauksia me läheiset sitten yritimme parhaamme mukaan peruutella.
Kerran satuin itse olemaan paikalla, kun puhelinmyyjä soitti isoäidilleni. Kuuntelin sivusta keskustelua. Puhelun aikana kävi täysin selväksi, että isoäitini muisti ei pelaa kunnolla, kun hän toisteli samoja kysymyksiä puhelimeen. Kun tilauskysymys tuli, hän iloisesti myöntyi siihen. Tässä vaiheessa pyysin häneltä puhelimen ja sanoin ystävällisesti mutta tiukasti toiseen päähän, että emme tilaa mitään ja että tähän numeroon ei enää toivota soittelua. Samasta paikasta oli jo soitettu aiemmin useampaan otteeseen ja me läheiset olimme jo useamman kerran peruneet tilauksia ja pyytäneet, ettei hänelle enää soiteta. Kuitenkin puhelut vain jatkuivat. Kokeilimme myös erilaisia soittokieltoasetuksia, mutta nekään eivät olleet vedenpitäviä.
Jälkeenpäin olen monesti miettinyt, mitä mahtaa ajatella sellainen puhelinmyyjä, joka selvästi kuulee, että toisessa päässä on vanhus, joka ei enää ole kyvykäs hoitamaan omia asioitaan, mutta ei anna sen häiritä myyntipuhettaan.
