Perheemme tabu on se, että isäni ampui minua humalassa haulikolla rintaan oltuani 4-vuotias. Minulla ei ole asiasta muuta muistikuvaa kuin, että ”osuma tuli”. Silti minulle väitettiin vuosien ajan, että puuttuva palanen rinnassani johtuu synnynnäisestä vammasta. Tavallaan uskoin sen, vaikka ihmettelinkin hämäriä muistikuvia tapahtuneesta.
En kuitenkaan osannut kaivata asiaan selityksiä. Olen saanut lapsuudessa mallin, että asioista ei yksinkertaisesti puhuta ja niin ovat toimineet kaksi vanhempaa veljeänikin.
En tiedä edes sitä, että ampuiko isä minua tahallaan vai ei. Salailu ja vanhempien ero tapahtuneen jälkeen kuitenkin viittaavat siihen, että teko olisi ollut tahallinen. Muutenkin sain tietää tapahtuneesta vasta viime kesänä juuri ennen isäni kuolemaa. Olen nyt 18-vuotias.
Eräs sukulainen kertoi minulle asiasta, vaikka äitini oli yrittänyt salata asiaa viimeiseen asti. Isäni oli alkoholisti, jonka maksa petti alkoholin käytön takia. En ollut isäni kanssa koskaan tekemisissä, hänen elossa ollessaan.
Päätin kuitenkin antaa anteeksi isälleni, vaikka isäni ei ole pyytänyt anteeksiantoani. Mottoni on, että: ”Elämässä ei saa jäädä paikoilleen, vaan täytyy pyrkiä eteenpäin”.
Olen äidin kanssa tekemisissä aina, kun voin eli silloin, kun hän on selvinpäin. Äitini on siis narkomaani. Hän asuu 170 kilometrin päässä minusta. Veljilleni soittelen silloin tällöin. Lapsuuteni asuin eri lastensuojelulaitoksissa.
Arpeni ovat enimmäkseen fyysisiä
Ampuminen ei ole jättänyt henkisiä tai fyysisiä vammoja, muuta kuin, että rinnasta puuttuu palanen. Asiasta on tietenkin olemassa muun muassa lääkärin, poliisin ja lastensuojelun dokumentit. En ole kuitenkaan nähnyt niitä, enkä tiedä haluaisinko edes nähdäkään. Sen verran asia minua kuitenkin vaivaa.
Monenlaista keskusteluapua on tarjottu, mutta en ole halunnut ottaa sitä vastaan tai kokenut edes tarvetta sille. En edes esimerkiksi näe painajaisia tapahtuneesta tai mieti sitä päivittäin. Elän nykyhetkessä, katse kohti tulevaisuutta, enkä halua olla menneisyyteni vanki.
Minulla on elämä nykyään mallillaan. Muutin omaan asuntoon, löysin ihanan tyttöystävän ja aloitin opinnot. Lisäksi teen hommia kevytyrittäjänä siinä ohessa. Uskon, että tulevaisuudella on minulle paljon annettavana, enkä ole katkera menneisyydestäni.
