Moni on tottunut pitämään omia vanhempiaan tietyllä tavalla iättöminä. Vaikka itse kasvaa ja vanhenee, vanhemmat eivät juurikaan tunnu muuttuvan, kunnes jossakin kohtaa havahtuu siihen, että he itseasiassa ovat jo varsin iäkkäitä. Tämä saa ihmisen usein näkemään oman elämänsä uudella lailla.
Jokainen perhe on erilainen. Toisinaan toinen tai molemmat vanhemmat menehtyvät jo nuorella iällä, eivätkä ennätä tapaamaan lapsenlapsiaan. Joskus taas vanhemmat eivät ole olleet mukana lastensa elämässä muista syistä. Jos vanhemmat kuitenkin yhä ovat mukana lastensa elämässä, heidän vanhenemisensa saattaa herättää paljon ajatuksia.
Jos vanhemmat ovat tehneet lapset nuorena, he usein pysyvät itsekin pidempään hyvässä kunnossa siinä vaiheessa, kun heidän lapsillaan alkaa olla omaa perhettä. Jos asiat ovat menneet niin sanotusti “perinteisesti”, jolloin vanhemmat ovat olleet mukana lastensa elämässä läpi heidän aikuisuutensa, heidän ikääntymiseensä ei välttämättä ole kiinnittänyt huomiota omien ruuhkavuosien kiireiden keskellä.
Jonain päivänä sitä saattaa aivan yhtäkkiä havahtua näkemään isänsä tai äitinsä ikäisensä näköisenä. Silloin saattaa miettiä, miten ei ole aiemmin huomannut, kuinka harmaat vanhemman hiukset jo ovatkaan, kuinka syväksi uurteet hänen kasvoillaan ovat muuttuneet ja kuinka hänen liikkumisensa on muuttunut kankeammaksi.
Tässä vaiheessa usein viimeistään iskee oivallus, että vanhemmat eivät elä ikuisesti. Toki ajatus on varmasti käynyt mielessä jo aiemmin, mutta saattaa olla, että siihen ei ole ennättänyt keskittyä kaikessa kiireessä. Omien vanhempien kuolema on aina pysäyttävä hetki. Jo sen ajatteleminen usein saa elämän näyttämään erilaiselta.
Perspektiivi usein muuttuu, kun ihmisestä tulee itsestään vanhempi
Elämän rajallisuuden tiedostamisen ei tarvitse olla negatiivinen asia. Moni kokee, että vanhemmuuden myötä ihminen saa uudenlaisen näkökulman elämään. Jokainen muistaa oman lapsuutensa ja sen, millaisena koki omat vanhempansa, kun oli itse lapsi. Nyt omien lasten myötä ihminen astuu itse vanhempien saappaisiin. Tällöin ihminen usein kokee olevansa uudella tavalla osa elämän kiertokulkua.
Usein saattaa miettiä, tuntuiko omista vanhemmista samalta tietyissä tilanteissa. Kun lapsi kiukutteli, ärsyttikö omia vanhempia yhtä paljon kuin itseä toisinaan ärsyttää? Kuinka he selvisivät keskinäisistä riitatilanteista, jos hermot olivat pinnassa kiireisten ruuhkavuosien keskellä? Ja tuntuiko heistä yhtä ihanalta seurata pieniä merkkipaaluja lasten kehityksessä kuin itsestä tällä hetkellä tuntuu?
Mielessä saattaa myös käydä, miltä itsestä tuntuu aikanaan, kun on siinä vaiheessa elämää, jossa omat vanhemmat ovat nyt. Vanhenemista ei tarvitse pelätä. Päinvastoin voi ajatella, kuinka hienoa on, että on mahdollisuus kokea omakohtaisesti vanhempiensa jalanjäljissä kaikki arvokkaat ihmiselämään kuuluvat vaiheet.
