Suututtaa, turhauttaa, ärsyttää, ahdistaa! Niin paljon negatiivisia tunteita tähän pieneen hetkeen ja sehän vasta ärsyttävää onkin! Mistä nuo negatiiviset tunteet kumpuaa juuri nyt? Äitiydestä, eritoten kiireestä ympärilläni.
Ensiksi haluan muistuttaa miten rakkaita lapseni minulle ovatkaan. Pakahdun heidän kohtaamisestaan, heidän lempeästä ja valloittavasta hymystään. Heidän pehmeistä käsistä, jotka puristavat hellästi omaa kättäni useasti päivän aikana. Tunnen ylpeyttä heidän saavutuksistaan ja suurta onnea kun he kietovat kätensä kaulani ympärille ja kertovat rakastavansa. Kaiholla katson heidän kasvuaan ja pyydän hiljaa mielessäni, että aika pysähtyisi edes hetkeksi. Rakkaus muutti muotoaan juuri sinä maagisena hetkenä kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti, silloin käsitin mitä rakkaus oikeasti on.
No mutta nyt itse asiaan. Olen keinunut äitiyden satamassa kohta kymmenen vuotta. Välillä ollaan soudettu myötätuuleen niin kauniisti lipuen, ettei onnen kyyneleistä ole meinannut tulla loppua. Näihin vuosiin on kuitenkin mahtunut valtavasti myös vastatuulta ja monia myrskyisiä myrskyjä. Olisi ihanaa, jos voisin kuvailla itseäni lempeäksi ja läsnäolevaksi pullantuoksuiseksi äidiksi mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, etten ole sitä lähimainkaan. Asioita tapahtuu liikaa ympärilläni ja minun on vaikea keskittyä siihen tärkeimään, äitiyteen. Vai olenko itselleni vain liian ankara?
Kaikki tämä ahdistus omasta äitiydestäni johtuu sosiaalisesta paineesta ja varsinkin sosiaalisesta mediasta, mutta omalla kohdallani myös vaatimustasostani itseäni kohtaan. Myöskin myytit oikeanlaisesta äitiydestä vaikuttavat valtavasti itseeni. Kyllähän se omakin äitini paistoi pullaa samalla kun minä roikuin kantorepussa selässä!
Äh, välillä olen niin täynnä tätä oikeanlaista äitiyttä ja elämää sen ympärillä. Jatkuvaa kiirettä, elämän suorittimista. Milloin elämästä tuli näin kamalan kiireistä, hektistä? Sinun pitää olla periaatteessa kokoajan tavoitettavissa, vaikka et sitä välttämättä haluaisikaan ja mm. puhelimen unohtuessa kotiin sinusta tuntuu melkein kuin yksi raajoistasi puuttuisi. Tietotulva on myös valtavaa nykypäivänä ja tuntuu, ettei oma pää pysy kaiken tämän tulvan mukana.
Emotionaalisesti äitinä sinun pitää olla läsnä, ei liian tiukka, ei liian lempeä. Päivässä suoda lapselle tarpeeksi aktiviteetteja, tarpeeksi lepoa, ulkoilua, harrastuksia eikä varsinkaan liikaa ruutuaikaa. Syyllisyys, joka myös kalvaa sydäntäsi jos olet kiireen ja väsymyksen keskellä huutanut lapsellesi, on jäätävä ja mietitkin pitkään sitä mielipahaa mitä sinä aikuisena oletkaan aiheuttanut.
Lasten lisäksi sinun pitäisi myös tietysti huolehtia itsestäsi. Syödä terveellisesti, liikkua säännöllisesti, pitää huolta ystävyyssuhteista, puhutamattakaan mahdollisesta kumppanista ja mm. päivittää tapahtumistasi sosiaaliseen mediaan. Pitää sivistää itseään, muistaa maksaa laskut (jos siihen on varaa) ja muistaa käydä katsomassa wilma-viestit ettei luokan uimahallireissu tai lelupäivä unohdu! Pitää koti sen verran siistinä, ettei joka askeleella kompastuisi tavaraan, jos toiseen. Pitäisi kokata terveellistä, ravinnerikasta ruokaa, nukkua tarpeeksi ja jos tietty määrä askelia ei kerry päivän aikana, niin ranteessa oleva älykello kyllä siitäkin muistuttaa.
Miten ihmeessä tähän kaikkeen voi olla aikaa, jos omat pesemättömät hiuksetkin ovat sen verran rasvaiset että levitteen saisi hangattua jo leivän päälle omista hiuksistaan?
Puolisoni mielestä teen kiireen itse. Olisin halunnut motata häntä tämän sanottuaan, mutta toisaalta hänen puheissaan oli myös perääkin. Olen tehnyt valtavasti töitä liiallisen suorittamisen eteen. Harjoitellut pysähtymään, hengittämään ja organisoimaan mitkä asiat on tehtävä ja mitkä voivat odottaa. Uskon että tällä tavalla voin keventää kuormaani valtavasti, voida paremmin ja lieventää kiirettä ympärilläni.
Mutta joinakin hetkinä, kun pyykkivuori vyöryy, tiskit odottavat koneeseen laittoa ja se hemmetin koulun uimahallireissukin unohtuu, lasten kiukutteluista puhumattakaan, tulee mietittyä että mihinkä sitä onkaan ryhtynyt. Mitä jos olisinkin valinnut toisin? Mitä jos en olisikaan suurperheen äiti? Mitä jos kotona kuulisinkin omat ajatukset? Mitä jos kotiin tultaessa vastassa ei olisikaan liuta lapsia?
Hui! Kaikesta kiireestään huolimatta ajatus kammottaa minua. Vielä tulee se aika, kun pystyn taas istumaan sohvalla pidempään kuin viisi sekuntia, syömään ruokani lämpimänä, eikä kotona ole yhtäkään pyllyä pyyhittävänä (paitsi tietysti omani)! Nyt nautitaan menosta tai ainakin yritetään. Yritetään selviytyä ilman suurempia kolhuja, piiloudutaan lapsilta hetkeksi vessaan pienen breikin toivossa ja mikä tärkeintä – hengitetään syvään jos ja kun tulee tunne, että kaikki tämä ympärillä tapahtuva elämä sekä sosiaalinen paine on hieman liikaa.
Tekstini saattoi olla hieman sekava ja kirjoitusvirheitä täynnä koska you know – kiire.
Teksti: Katri
Ei vielä kommentteja