Viime päivien aikana on mielessäni pyörinyt monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Lisääntyneelle pohdiskelulle ja itsetutkiskelulle on olemassa selkeä syy: lapseni kertoi minulle hiljattain, että hänen luokkakaverinsa oli haukkunut minua kakaksi.
Äkkiseltään moni saattaa ajatella, että eihän siinä sen kummempaa. Sehän on ihan normaalia. Lapset ovat lapsia ja he saattavat päästää suustaan välillä mitä tahansa. Kukapa tuollaista asiaa haluaisi silti kuulla itsestään?
Katsoin lastani ja hänen reaktiotaan sen jälkeen, kun hän oli kertonut asian minulle. Huomasin, että asian sanominen ei ollut helppoa, mutta silti hän halusi sen kertoa. Näin, että hän oli silmin nähden harmissaan luokkakaverinsa puheista. Hän jopa kertoi, että oli omalla kommentillaan yrittänyt puolustaa minua.
Huomasin, että lapseni silmiin tuli pari kyyneltä asian läpi käymisen yhteydessä. Toki tätä saattoi edesauttaa myös se, että äidin silmät kostuivat ensin. Ehkä pitäisi olla vahvempi vanhempi ja ajatella, että tällaiset kommentit kuuluu kestää pää pystyssä ja päästää ne välittömästi toisesta korvasta läpi. Eikä niitä pitäisi vatvoa mielessään yhtään sen enempää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsen on hyvä nähdä myös vanhemman herkkyys ja haavoittuvuus. Se, että myös vanhemmalla on tunteet ja kaikkea ei aikuistenkaan tarvitse hyväksyä.
Mistä huono käytös kumpuaa lasten keskuudessa? Ovatko tällaiset haukkumiset vain lasten keksimiä juttuja? Pakostakin mieleen hiipi ajatus, että mitä jos luokkakaverin vanhemmat ovat samaa mieltä minusta ja ovat tuollaisia kommentteja suustaan ääneen sanoneet lapsen kuullen. Keksivätkö lapset nämä sanomisensa todellakin itse vai voiko vielä nykyaikana olla mahdollista, että lapset oppivat tällaisia ajatuksia vanhemmiltaan?
Keskustelin lapseni kanssa siitä, että toivon todella, että hän ei koskaan sanoisi pahoja asioita muista ihmisistä. Sanoin myös sen, että en ymmärrä miksi minusta sellaisia asioita sanotaan, koska itse olen mielestäni toiminut kaikin puolin ihan hyvin ja pyrin olemaan kaikille ystävällinen. Eikä tapoihini kuulu pahan puhuminen muista. En myöskään halua antaa sellaista esimerkkiä lapsilleni.
Hiukan huvittuneena muistelin sitä, kuinka juuri hiljattain olin lapselleni kehunut kyseistä luokkakaveria taitavaksi erääseen asiaan liittyen. Sanoin lapselleni, että hän voisi vaikka seuraavana päivänä kertoa kyseiselle kaverille, että hänen kakkaäitinsä kehui hiljattain häntä. Kieltämättä siinä hetkessä mieleeni hiipi ajatus, että seuraavalla kerralla en enää kehukaan häntä. Hetken päästä mieleen tuli kuitenkin ajatus, että tottakai kehun jatkossakin. Haluan mieluummin näyttää lapselleni esimerkkiä siitä, että edelleen voin huomata hyviä asioita ympärillä ja muissa ihmisissä sekä kehua niitä ääneen. Vaikka kehujen kohteena olisikin minua kakaksi haukkuneen lapsen taidot.
Keskustelun lopuksi lapseni sanoi minulle ehkäpä maailman kauneimmat ja lohduttavimmat sanat siihen hetkeen: olet maailman paras äiti! Eikä tämä kerta suinkaan ollut ainoa laatuaan. Olen kuullut nämä sanat hänen suustaan lukuisia kertoja aiemminkin.
