Tätä tekstiä kirjoittaessa kyyneleet virtaavat kasvoilleni, pelko, huoli ja ahdistus kalvaa sisälläni. Mihin katosit sinä iloinen ja huoleton poikani. Missä olet? Mihin menit?
Muistan sen tiistain kuin eilisen. Päivän, jolloin hän lysähti ensimmäisen kerran eteisen lattialle, haukkoi henkeä ja itki. En unohda ikinä sitä hänen katsettaan täynnä pelkoa, ahdistusta ja hämmennystä ensimmäisen paniikkikohtauksensa iskettyä kuin salama kirkkaalta taivaalta
Näillä lauseilla aloitin kirjoittamaan uutta tekstiä alkutalvesta, joka tunteiden vallassa jäi kesken. Nyt puoli vuotta tapahtumien jälkeen, henki kulkee paremmin ja ajatukset ovat selkeämpiä: me selvisimme tästä lukuvuodesta.
Näin toukokuun viimeisillä viikoilla ja koululaisten siirtyessä hetken kuluttua kesälaitumille todistukset käsissään, on mielestäni hyvä puhua hieman koululaisten hyvinvoinnista ja varsinkin koulutyön kuormittavuudesta. Niin kuin alkutekstissä kuvailin, itselläni on valitettavasti henkilökohtaista kokemusta lapsen liiallisesta kuormittavuudesta, joka äityi lopulta valtaviksi paniikkikohtauksiksi kouluaamuina.
Vuonna 2023 näin viiden lapsen äitinä ja varsinkin kahden koululaisen äitinä minusta tuntuu, että lapsilta jo ala-asteella vaaditaan valtavasti. Wilma-viestit huutavat taukoamatta tulevista kokeista, koetuloksista, testeistä ja aktiivisuudesta tunnilla. Kaiken kukkuraksi opiskelutahti on aikamoinen ja epävarmuuden pelossa varsinkin luokan hiljaisemmat eivät välttämättä halua pitää suurta ääntä itsestään, eivätkä pysy muiden oppilaiden tahdissa ja tällä tavalla jäävät pikkuhiljaa jälkeen. Eikä aikaakaan, kun möykky rinnassa kasvaa liian suureksi ja koulu ei tunnu enää hyvältä ja turvalliselta paikalta olla.
Valehtelisin jos väittäisin etteikö monena kouluaamuina olisi istuttu pojan kanssa yhdessä eteisen lattialla, itkien. Lapseni itkiessä ylitsepääsemätöntä ahdistusta kouluun menosta ja minä vieressä itkien sitä, etten osannut auttaa rakastamaani pientä ihmistä, vaikka kuinka yritin pidätellä kyyneliä.
Tuona aikana äitinä tunsin yksinäisyyttä, epätietoisuutta, avuttomuutta, voimattomuutta ja silkkaa surua varmasti eniten kuin ikinä ennen elämäni aikana. Tämän lukuvuoden pitkinä aamuina, kun vihdoin ja viimein olin saanut poikani kouluun, oma oloni oli kuin maratonin juosseella. Takki oli aivan tyhjä, jalat eivät kantaneet, mieli synkkä ja ontto.
Äitinä tulee syyteltyä itseään valtavasti. Miksi en nähnyt nurkan takana väijyvää ahdistusta? Mitä äitinä olisin voinut tehdä toisin? Annoinko kuopuksen vauvavuonna tarpeeksi huomiota esikoiselle? Teinkö tarpeeksi? Olisiko helvetillisen syksyn/talven voinut välttää?
Olen kuitenkin tullut siihen päätökseen, ettei sydäntä puristavassa syyllisyydentunnossa kannatta elää, joten pikkuhiljaa olen alkanut hyväksymään ajatuksen, että olen tehnyt parhaani. Mutta mitä muuta erittäin tärkeää olen oivaltanut. Tulen painottaa entistä enemmän jokaiselle lapselleni sitä, että he ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat! Olen edelleen yhtä ylpeä heidän saavutuksistaan, mutta mikä tärkeintä: olen ylpeä heistä myös ilman saavutuksia. Lapseni eivät välttämättä ole kympin oppilaita, kokeissa saattaa olla enemmän punakynämerkintöjä, kuin itse tekstiä, mutta loppupeleissä tärkeintä elämässä on kuitenkin terve itseluottamus, ihmisten kunnioitus ja sanat: kiitos ja anteeksi.
Vaikka me saimmekin apua tilanteeseen pian oman oma-aloitteisuuteni vuoksi asian tiimoilta niin poikani sanat: “Ei minua kukaan muu voi auttaa kuin minä itse” osoittautui meidän tapauksessamme oikeaksi ja tilanne helpottui ajan kanssa vähitellen.
Joten eihän vaadita lapsiltamme liikoja? Annetaan heille lupa epäonnistua ja ollaan turvaamassa selusta, jos näin käy. Korostetaan heidän hyviä puoliaan sekä ollaan ylpeitä lapsistamme. Mikä tärkeintä, näytetään heille miten upeita lapsia he ovat juuri sellaisina kuin ovat! Haluan myös muistuttaa, että meillä vanhemmillakin on vastuu olla ajantasalla lastemme koulunkäynnistä, läksyistä puhumattakaan.
Joten kysymys: Miten koulussa menee? Saattaa olla paikallaan aika ajoin, vaikka usein kysymykseen saatetaankin vastata hyvin yksiselitteisesti tai jopa pelkällä pienellä murahduksella, heh.
Rentouttavaa kesälomaa kaikille koululaisille!
Teksti: Katri
