Millaista oli olla nuori äiti 2000-luvun alussa?
2000-luvun alussa nuori äiti oli outo näky. Siksi herätin huomiota aina kaupungilla työntäessäni lastenvaunuja. Asiassa oli myös jonkin verran paikkakuntakohtaisia eroja: Etelä-Suomessa minua ihmeteltiin ääneen aina ulkona kulkiessani lapsen kanssa. Kotikaupungissani Pohjois-Savossa sain olla enemmän rauhassa, mutta herätin minä ihmetystä sielläkin.
Kerran minulla oli neuvolassa mukana lapseni mummo. Neuvolanhoitaja luuli mummoa lapsen äidiksi, kun hän vaihtoi lapselleni vaippaa. Neuvolanhoitaja totesi, että kannattaa seurata tarkkaan, niin osaat itsekin tulevaisuudessa vaihtaa vaipan tullessasi äidiksi. Hän oli hämillään, kun kerroin hänelle olevani lapsen äiti, koska näytin niin kovin nuorelta. Varsinainen neuvolakäynti sujui lopulta kuitenkin hyvin.
Millaista oli tulla nuorena äidiksi?
Olin 19-vuotias tultuani ensimmäistä kertaa äidiksi. Sain tuolloin ihanan pienen pojan, rankan mutta nopean synnytyksen jälkeen. Kahden ja puolen vuoden päästä siitä sain seuraavan lapsen, joka oli myöskin poika. Nuorena koin, että perheen perustaminen varhaisessa vaiheessa aikuisuuttani, oli luonnollinen tapahtuma.
Olin vakaassa parisuhteessa ja päättänyt saada avioliiton onnistumaan. Minusta perheen perustaminen oli luonnollinen jatkumo vakaalle ja hyvälle parisuhteelle. Lasten isä oli samaa mieltä, mutta kun hänestä tuli vanhempi, se ei ollutkaan hänelle yhtä helppoa. Hänen oli vaikea luopua omista menoistaan ja harrastuksistaan, joten hän piti niistä kiinni kynsin ja hampain.
Minusta sen sijaan kuului asiaan, että kun lapsi syntyy niin osa omista harrastuksista ja menoista jää. Keskityin täysillä äitiyteen varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla. Toisen lapsen kohdalla sallin itselleni jo enemmän omaakin aikaa ja kävin jumpassa pari kertaa viikossa.
Koin nuorena olevani riittävän kypsä äidiksi. Kasvoin yhdessä lapsen kanssa samaa tahtia, kuin hän kasvoi. Äitiyteni vahvistui päivä päivältä. Ympärilläni olevat ihmiset painostivat minua opiskelemaan, mutta olin päättänyt hoitaa lapseni itse. Niimpä pidin kiinni tuosta päätöksestä olla laittamatta lapsia päiväkotiin liian aikaisin.
Lapset aloittivat päivähoidossa siinä vaiheessa, kun he jo itsekin kaipasivat kaveria. Olin toki huolehtinut, että heillä oli muutoinkin kavereita ja ikäistään seuraa. Kävimme muun muassa kaupungin järjestämässä “Muksu ja mamma-kerhossa” kerran viikossa. Sieltä löysin vertaistukea ja kavereita niin itselleni kuin lapsillenikin. Nimittäin omassa tuttavapiirissäni ei ollut yhtään nuorta äitiä.
Huomasin kuitenkin joka paikassa olevani kaikista nuorin äiti. Olin asiasta salaa ylpeä, vaikka joskus tuntemattomien ihmisten hämmästely ärsytti ja väsytti minua. Olisin halunnut olla ja kulkea rauhassa lasteni kanssa, ilman toistuvia ihmetteleviä katseita ja kyselyitä.
Näin nelikymppisenä olen iloinen, että lapseni ovat jo aikuisia miehiä. Heistä on kasvanut varsin fiksuja nuoria aikuisia, joista voin olla äärimmäisen ylpeä. Olen edelleen sitä mieltä, että lasten saaminen nuorena kannatti. Vaikka ymmärrän nyt paremmin, että siinä olisi voinut myös käydä toisin.
Riskitekijät olivat ilmassa, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Riskitekijöitä olivat mahdollinen oma kypsymättömyys tulla äidiksi nuorena, liiallinen kaipuu omille menoille ja sukurasitteen takia riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kaikki sujui kuitenkin hyvin.
Nyt minulla on vihdoin aikaa itselleni ja omien unelmien toteuttamiseen sekä olla äiti, josta omat lapset ovat ylpeitä. Minusta on hienoa seurata lasteni kasvua ja kehitystä myös näin aikuisena ja nähdä millaisia polkuja he valitsevat elämässään.
Mitä mieltä olet nuorista äideistä? Mitä ajatuksia artikkeli sinussa herättää?
