Entisaikoina ainoa keino taltioida perhemuistoja oli perinteiset valokuvat ja heikkolaatuiset kotivideot. Nykyään muistojen tallentaminen tapahtuu sekunnin murto-osassa puhelimen avulla. Koska valokuvien ottaminen on niin helppoa, niitä usein otetaan hyvin suuria määriä.
Joskus tuntuu, että lasten tapahtumassa vanhemmille on tärkeämpää ottaa mahdollisimman paljon kuvia sen sijaan, että he seuraisivat tapahtumaa. Olemmeko jo liiankin kiinni digitaalisissa muistoissa ja niiden taltioinnissa?
Digitaalisten muistojen tärkeyden huomaa silloin, jos menettää tallentamansa valokuvat ja videot. Jos puhelin katoaa tai hajoaa, eikä valokuvia ole tallentanut pilvipalveluun, voi useiden vuosien muistot kadota silmänräpäyksessä. Jos kuviin on tallentunut lapsen ensimmäisten elinvuosien aikaisia muistoja, on kuvien menettäminen hirvittävä asia. Monet vanhemmat tiedostavat riskin ja näkevät paljon vaivaa varmuuskopioiden ottamiseen. Kaikkein tärkeimmät kuvat taltioidaan ulkoiselle kovalevylle tai useampaan erilliseen pilvipalveluun. Jos haluaa pelata varma päälle, kannattaa käyttää useampia tallennusvaihtoehtoja.
Vanhempi voi ajatella katsovansa kuvia myöhemmin lapsen kasvettua. Kuvia voi kuitenkin olla niin suuri määrä, ettei niiden läpikäyminen ole mahdollista kuin vasta eläkkeellä. Siinä vaiheessa kun nykyvanhemmat ovat eläkkeellä, muistojen tallentamiseen käytetään varmasti jo täysin toisenlaisia menetelmiä kuin nykyisin. Luultavasti videot ja valokuvat koetaan silloin yhtä vanhentuneeksi median tallennusmuodoksi kuin me koemme vanhat VHS-kasetit ja paperivalokuvat. Nykyisin käytössä olevat digitaaliset muistojen talletusmenetelmät tulevat varmasti olemaan nykyvanhemmille tärkeitä vanhuudessa, samoin kuin mustavalkoiset valokuvat läheisistä olivat tärkeitä omille isovanhemmillemme.
Parhaat muistot tallentuvat pään sisälle
Tallennushuumassa kannattaa välillä pysähtyä ajattelemaan sitä, että kenties kaikkein tärkeintä on säilöä hetkiä mieleensä digitaalisen median sijaan. Jos katsoo lapsensa valmistujaisseremoniaa ruudun läpi, tunnelmasta jää iso osa kokematta. Jos kuvaa vastasyntyneen lapsensa ensimmäisiä hymyjä ja haluaa sihdata kuvan tarkalleen vauvan kasvoihin, ei itse pysty näkemään todellista hymyä.
Harva vanhempi pitää kameraa jatkuvasti vauvan nenän edessä, mutta tällaisiakin vanhempia näkee. Joillakin tuntuu olevan hirvittävän voimakas tarve tallentaa niin paljon materiaalia lapsesta vauva-aikana kuin suinkin mahdollista. Jos kuitenkin ympärillä olevat ihmiset alkavat huomautella kohteliaasti, että kameran voisi laittaa hetkeksi sivuun, kannattaa pysähtyä miettimään, onko oma muistojen taltiointivimma lähtenyt ylikierroksille.
Tärkeintä on tallentaa rakkaimmat muistot verkkokalvoilleen ja aivojen neuroniverkostoon, jossa ne pysyvät tallessa läpi elämän.
Teksti: Sonja