Häpeä on jokaiselle tuttu ja hankala tunne. Se tuntuu niin sietämättömän vaikealta, että piiloudumme siltä kaikin keinoin. Siitä on kiusallista puhua. Saattaa jopa käydä niin, että häpeää sitä, että hävettää.
Häpeä on tunteena tuskallinen. Ihminen saattaa ajatella olevansa ihmisenä virheellinen tai vajavainen. Hän voi kuvitella, ettei kelpaa tai ettei kukaan välitä hänestä. Hän voi myös luulla, ettei ansaitse edes onnea. Häpeän takia ihminen vähättelee ja mitätöi itseään. Pahimmillaan häpeän tunne voi sairastuttaa ihmisen.
”Häpeä on itseen kohdistettu tunne, joka syntyy vertailusta muihin ihmisiin. Siihen liittyy myös kokemus siitä, että ei tule nähdyksi sellaisena kuin haluaisi,” toteaa psykologi, kouluttajapsykoterapeutti Katja Myllyviita.
Suomessa häpeä on lähes kansallinen piirre. Se siirtyy sukupolvelta toiselle esimerkin kautta tai kasvatuksen myötä. Suomessa on perheitä, joissa tunteiden ilmaisua hävetään ja omia saavutuksia piilotellaan. Poikkeus on humalatila, jolloin on lupa olla hölmö tai rehennellä omilla saavutuksillaan.
”Suomessa ja Japanissa on samantapaiset kasvatuskulttuurit, joissa ajatellaan, että lapsi ylpistyy jos tätä kehuu. Myös fyysiset rangaistukset ovat olleet kovia. Kouluissa on pitkään käytetty nolaamista tapana opettaa, eikä oman mielipiteen ilmaisemista ole pidetty tärkeänä, vaan oppilaan on täytynyt antaa se yksi oikea vastaus kysymykseen,” psykoanalyytikko Elina Reenkola kertoo.
Häpeän tunnetta voi olla vaikeaa tunnistaa ja löytää, koska sitä ei haluta myöntää. Se voi piiloutua esimerkiksi vihan, pelon, ahdistuksen, surun, masennuksen tai läheisriippuvaisuuden taakse.
Ihmisillä on erilaisia torjuntamekanismeja häpeän peittelemiseksi: joku voi piiloutua suojamuurin taakse, toinen puolestaan saattaa ryhtyä auttajaksi ja kuuntelijaksi, jolloin hänestä voi tulla niin sanottu suorittaja. Joku puolestaan pitää elämänhallintaa ja täydellisyyteen pyrkimistä tärkeänä, sekä haluaa johtaa muita. Joillakin häpeä aiheuttaa sen, että ihminen voi kokea olevansa vieras omassa elämässään.
Häpeää on sisäistä ja ulkoista. Ihminen voi tuomita itsensä aiheuttaen häpeän tunnetta tai sitten ympäristö tuottaa sitä. Jos muut suhtautuvat tuomitsevasti tai hylkäävät, voi helposti alkaa ajatella olevansa arvoton, mitätön ja aivan vääränlainen. ”Tällainen uskomus itsestä heikentää toimintakykyä ja lamauttaa. Häpeä altistaa myös masennukselle ja muille mielenterveysongelmille, vihan hallinnan pulmille ja riippuvuuksille,” Myllyviita kuvaa.
Häpeän tunteessa on kuitenkin myös hyvät puolensa. Parhaimmillaan se voi suojella ihmistä ja auttaa erottamaan väärän ja oikean toisistaan. Häpeä antaa meille luvan olla epätäydellisiä ja tarvitsevia. Lisäksi se on terveellinen ja tarpeellinen osa kasvua.
Häpeä suojelee meitä vaikeuksilta ja varoittaa edessä olevilta nöyryytyksiltä. Sen avulla opimme tunnistamaan rajamme. Osaamme myös ajatella ennen kuin ryhdymme tekoihin, tai ryntäämme tilanteisiin, joiden seuraukset voivat olla arvaamattomia.
Häpeän hoitaminen
1. Tunnista häpeä ja sen kaikki ilmenemismuodot
Häpeän hoitaminen alkaa siitä, että tiedostaa oman häpeän tunteensa. Häpeä on sietämätön tunne, joka johtaa erilaisten suojautumiskeinojen kehittämiseen. Niitä ovat itsekriittisyys, eristäytyminen, erilaiset riippuvuudet, jatkuva suorittaminen, täydellisyyden tavoittelu, hyväksynnän haku ja miellyttämisen tarve.
2. Häpeän purkaminen
Häpeästä ei ole tarkoitus yrittää päästä kokonaan eroon. Häpeää on kuitenkin syytä käsitellä. Häpeän purkamisessa voivat auttaa etäisyyden ottaminen tilanteeseen ja toisaalta häpeän läpi käyminen puhumalla ystävien tai terapeutin kanssa, sekä päiväkirjojen kirjoittaminen.
3. Kohtaa syyllisyys ja pyydä anteeksi
Jos häpeän takana on syyllisyyttä, kannattaa kysyä itseltään, mikä kaduttaa ja voiko tehdä jotakin tilanteen korjaamiseksi. Mikäli selviää, että on loukannut jotakuta, on anteeksipyyntö paikallaan. Myös itseltään voi pyytää anteeksi. Apuna voi käyttää kirjeen kirjoittamista itselleen.
Milloin viimeksi olet tuntenut häpeää? Mistä asiasta?
Lähteet: Anna, Hyvä terveys, Terapiapalvelut Sari Luomala
Teksti: Anne-Mari Valta
