Äitini on sairastanut vaikeaa masennusta jo puolet elämästään. Sen takia minulla on syvä äitihaava. Minä puolestani sairastuin jo nuorena aikuisena vaikeaan krooniseen kipuun, jonka takia myös minun lapsellani on äitihaava. Onnistummeko murtamaan sukupolvelta toiselle jatkuneen trauman? Millä keinoilla sitä yritämme?
Kun olin 14-vuotias, vanhempani saivat lapsuudenperheeseeni iltatähden eli nuorimman sisareni. Samaan aikaan äitini sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tuolloin emme vielä tienneet, että äitini ei koskaan toipuisi vaikeasta masennuksestaan.
On kulunut aikaa jo kolmekymmentä vuotta ja äitini on todella huonossa kunnossa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Häntä masentaa pahoin, eikä hän saa enää hyvää oloa tai nautintoa juuri mistään. Hän pelkää lähes kaikkia sosiaalisia tilanteita ja välttelee niitä kaikin keinoin. Hän ei halua kohdata elämää ja arkea, joten hän valvoo kaikki yöt ja nukkuu päivät. Isäni hoitaa perheen kaikki kotityöt ja asioiden hoidon.
Äitini fysiikka on romahtamispisteessä, joten jos hän ei vihdoin ala huolehtimaan siitä, niin hän on kohta täysin sänkyyn hoidettava. Sydän on jo pettänyt ja hänellä on tahdistin.
Meillä lapsilla on kova huoli äidistä, mutta myös isän jaksamisesta. Äiti on pudotettu pois yhteiskunnan avunpiiristä jo kauan sitten, mutta hän ei ole jaksanut ja uskaltanut pitää puoliaan. Hän ei siis saa esimerkiksi terapiaa.
Me lapset olemme yrittäneet kaikkemme auttaaksemme äitiä. Olemme yrittäneet kuunnella ja tukea, raahata kävelylle, viedä köyhille vanhemmillemme terveellistä ruokaa ja vaatteita sekä kannustaa terveydenhuollon piiriin. Äitini ei kuitenkaan halua ja uskalla ottaa apua vastaan, johon liittyy ammattilaiset. Taustalla on huonoja kokemuksia ja toivottomuus.
Äitihaava
Tämä kaikki on aiheuttanut minulle syvän äitihaavan. Olen yrittänyt käydä sitä aikoinaan vähän läpi terapiassa, mutta se vaatisi todennäköisesti psykoterapiaa, johon minulla ei ole ollut kovien kipujen takia voimavaroja ja taloudellista mahdollisuutta. Äidin kanssa en voi käydä asioita läpi, koska hän uhriutuu ja kääntää kaiken itseensä eli ”Mutta, kun minulla on niin vaikeaa ja isäsi on tuommoinen.” Minun tunteille ja kokemuksille ei ole sijaa.
Mutta kaikista eniten minua harmittaa, että vaikka kuinka yritin suojella lapsiani äitihaavalta, niin kovan kroonisen kipusairauteni ja omien nuoruusajan virheitteni vuoksi, nuorin lapseni sai äitihaavan. Olen siksi itseeni todella pettynyt ja surullinen asiasta.
Tilanne ei ole kuitenkaan täysin toivoton. Nimittäin toisin kuin oma äitini, niin minä olen valmis käymään äitihaavaa läpi nuorimman lapseni kanssa. Hän on myös aloittanut terapian ja hakee psykoterapiaan, jossa tilannetta voi käydä läpi syvällisesti.
Uskon, että näillä keinoilla, me voimme yhdessä saada poikki sukupolvelta toiselle kulkeneen äitihaavan. Omalla kohdallani käytän parantumiskeinoina myös musiikkia, kirjoittamista ja keskustelua kumppanini ja ystävieni kanssa. Olen myös saanut ja saan jonkun verran korvaavia kokemuksia kummitätini kanssa. Hänen kanssaan teemme ja puhumme niistä asioista, joita en voi oman äitini kanssa tehdä tai puhua.
Äitihaava voi olla todella vaikea ja syvä. Se voi rikkoa ihmisen sisältä, koska äiti on lapselle niin äärimmäisen tärkeä osa elämää. Äidin kuuluisi rakastaa lastaan ehdoitta ja osoittaa se sanoin ja teoin. Äidin tulisi olla lapsestaan ylpeä ja tukea tämän itsetuntoa. Äidin pitäisi olla lapsen turvasatama, jolle voi kertoa ihan kaikesta ja opettaa lasta käsittelemään vaikeitakin tunteita.
Siksipä oma äitihaava on syytä käydä läpi ja yrittää parantua siitä, koska sillä on niin suuri vaikutus loppuelämäämme. Onneksi toipuminen on mahdollista.
Onko sinulla äitihaava? Miten olet yrittänyt korjata sitä?
Ei vielä kommentteja