”Joo joo!” – Jankkausta ikä kaikki

boy in blue denim vest and helmet riding red bicycle
Photo by Mick Haupt

Uudet vanhemmat odottavat malttamattomina, mikä se lapsen ensimmäinen sana mahtaa olla. Ilo kuitenkin karisee nopeasti, kun lapsi toistaa seitsemättäsadattakuudettakymmenettä kertaa nähneensä junan. Tai kuinka monta kertaa se nyt kulloinkin vaatii, ennen kuin vanhempi ehtii toteamaan samaisen junan.

Kummasti sitä alkaakin odotella niitä teinivuosia, jolloin lapsen kommunikointi vanhempien kanssa yleensä vähenee. Vaikka sanamäärä vähenisikin, toistettujen lauseiden osuus tuntuisi pysyvän vakiona. Kuten voimaannuttava treeni, myös tuottoisa vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä vaatii toistoja, toistoja ja toistoja.

Lapsi on saanut uuden pyörän. Sillä pitää päästä rullaamaan päivittäin. Kun kaverit ei pääse, on äidin lähdettävä ulkoilemaan. Into pienessä miehessä kasvaa niin suureksi, että ei millään pystyisi olemaan hoputtamatta äitiä. Siinä se nyt vaan syö, vaikka pyörätie on kuuma ja kaupungin valot mulle huutaa.

Äiti kyllä ymmärtää pojan innon, mutta jostain syystä sen oman sisäisen lapsen kanavointi tuntuu kovin hankalalta seitsemännen kymmenennen “nyt äiti”- huudon jälkeen. Ei lapsi ehkä oikeasti sanonut kuin vasta neljännen kerran, äidin mielessä se kertaantuu vähintään kymmenellä. Pään sisällä tapahtuu kammottava kemiallinen reaktio, joka saa verbaalisen pommin räjähtämään. 

”Joo joo!”   Kiukkuinen äiti huutaa.

Pyöräretken jälkeen äiti kysyy pojalta ehkä noin yhdeksännensadannen kerran, onko kaikki huomisen kotitehtävät nyt ihan varmasti tehty. Huoli lapsen muistamisesta nakuttaa mielessä ja pakottaa äidin kielen liikkeelle. Äiti kysyy kai oikeasti vasta neljännen kerran, mutta pojan korvissa kysymys kertaantuu sadalla ja samainen kemiallinen keitos alkaa porisuttaa pienemmässäkin päässä.  

”Joo joo!” Kiukkuinen poika huutaa.

Saatuaan nalkutuksella miehen alun kiukustumaan ja poistumaan huoneensa turviin, äiti huomaa syyllistyneensä aivan samaan kuin poika hetkeä aiemmin. Vaikka hän oli vain koettanut huolehtia huonomuistisen poikansa puolesta, oli hyvä ajatus purkautunut ärsyttävänä nalkutuksena. 

Järkytys äidin sisällä kasvaa, kun hän oivaltaa tämän olevan jatkuva ärsyke eikä vain ohimenevä oikku. Seuraavalla vierailulla omilla vanhemmilla äiti huomaa, ettei kerran opitusta puheenparresta irroiteta koskaan.

Äidin isällä, eli vaarilla, on valtaisa huoli lähestyvästä talvesta ja tytön talvirenkaista. Onhan se nyt muistanut varautua etukäteen, kohta on taas rengasliikkeissä ruuhka ja vaihtajat kortilla. Isän on aivan pakko muistuttaa huonomuistista tyttöä aina hänet nähdessään.

”Joo joo!” Kiukkuinen tytär huutaa.

Juuri kun äidin äiti on saanut mukavan asennon sohvan nurkasta, iskee tyttäreen hirmuinen kiire päästä sinne lenkille. Jos äiti nyt tuohon asettuu, niin lenkkihinku katoaa silmissä. Tiedä vaikka puut kaatuu ja metsä ympäriltä katoaa, jos ei heti lähde.

”Joo joo!” Kiukkuinen mumma huutaa.

Jankkausta se on ikä kaikki. Lapsen into ei iän myötä poistu, eikä vanhemman huoli hälvene. ”Joo joo” kaikuu puolin ja toisin, eikä kumpikaan osapuoli välttämättä edes kuuntele enää toista.

Teksti: Tanja

Ei vielä kommentteja

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Aitoa vertaistukea perhearkeen, lempeästi myötäeläen


Lisätietoja henkilötietojen käsittelystä tietosuojaselosteesta.