Vuoroviikkovanhemmuudessa on se huono puoli, että äidin on asunnon ainoana aikuisena tehtävä myös ne kodin pienet korjaus- ja remppatyöt. Tehtävää ei ollenkaan helpota lapsen epäilevä asenne äidin suorituskykyä kohtaan. Pitääkö olla huolissaan, jos kodissa elää lupaava sovinistin alku?
Kun parisuhde-elämä osuu juuri siihen aikuisuuden kynnykselle, sitä välttyy opettelemasta tiettyjä elämän taitoja. Reilussa taloudessahan kodin tehtävät jaetaan asuntoa asuttavien aikuisten kesken. Koska höpsösti kuvittelee asuvansa koko ikänsä miehen kanssa, ei näe tarvetta opetella niitä pienen pieniä miehisiä kodin korjausasioita.
Eron jälkeen ikiomassa vuokrakaksiossa yksikseen mököttää viikon pimeydessä, kun ei kehtaa myöntää, ettei osaa vaihtaa lamppua. Pari ruuviakin vaatisi kiristystä siellä täällä. Kiire kodin korjaustoimiin iskee, vasta kun palohälytin alkoi vaatia lisää virtaa kolmelta yöllä.
Kiukkupäissään, vahvan itsenäisen naisen tarmolla, äiti marssi lähimpään kodin remppakauppaan vanha lamppu ja patteri laukussa. Eihän se nyt voi olla niin vaikeaa, uusi tilalle ja pyöritellään paikoilleen. Valaisinosastolle päästyään äiti alkoi tavata erilaisia numerokoodeja etsien juuri sitä oikeaa. Useita samanlaisia numeropätkiä löytyi, mutta jokaisen niiden perässä oli eriävät kooditukset. Ovatko nämä sitten niitä valosävyjä? Mitä eroa näillä nyt on?
Pikakelauksella paluu tulevaisuuteen, seitsemän sinkkuvuoden jälkeen, ei enää jaksa isälle soitella ihan jokaisesta löystyneestä ruuvista. Mikään ei voimaannuta yhtä paljon kuin kodin pienistä rempoista suoriutuminen ihan vain omalla nerokkuudella. Eikä siinä sitä paitsi jouda jäädä miehiä odottelemaan, kun inspiraation puuska puhaltaa niin voimakkaasti.
Yksi ruuvin pirulainen oli löysännyt otettaan pojan sängyn jalasta kenellekään asiasta ilmoittamatta. Eräänä synkkänä ja myrskyisänä yönä jalka ei sitten enää jaksanutkaan kannatella omaa osuutta sängyn painosta. Se pötkäytti yhden nurkista lattiaan, onneksi viatonta päällä uinuvaa lasta loukkaamatta. Miksi se ainoa aika sängyn jalan pettämiselle on aina kahdelta yöllä?
Pojan koulupäivän aikana äiti korjasi nuupahtelevan puupötkylän ryhtiä. Koululaisen kotiin palattua äiti esitteli teosta innoissaan, päättymättömiä suosionosoituksia odottaen. Urotyö ei kuitenkaan poikaa vakuuttanut. Hänestä voisi olla aiheellista kutsua vaari kylään. Ei kutsuttu – eikä jalka ole enää pettänyt.
Kun äiti sitten otti ja järjesteli olohuoneen huonekalut uuteen järjestykseen, oli poika kotiin tullessa ällikällä lyöty. Kuka on auttanut äitiä remppaamaan kokonaisen huoneen? Kumpi äidin siskoista oli apuna? Pojasta oli käsittämätöntä, ettei äiti muka ollut saanut yhtään remonttiapua parin nojatuolin ja yhden television siirtämisessä.
Äidistä oli käsittämätöntä, että asiasta ylipäätään nousi niin suuri keskustelu. Eipä olisi keskusteltu, jos isä olisi rempannut ja korjannut. Isät kun ovat pojilleen erehtymättömiä supersankareita, äidit saavat todistella kykeneväisyyttään. Kyllä tässä nyt taas tasa-arvon perään huudellaan, mutta kun poika avaa äidille ovet tai puolustaa hänen kunniaansa isän julmia vitsejä vastaan, ei äiti päästä pihahdustakaan poikki teloin.
Ei äidille tietenkään jäänyt urotöiden nihkeästä vastaanotosta pahaa mieltä, hän hautasi sen syvälle hampaankoloon. Sieltä sen voi pudotella kielen päälle aina tilanteen vaatiessa pientä muistutusta tästä valtavasta kaltoin kohtelusta.
Ei vielä kommentteja