Mulla diagnosoitiin ADHD vasta aikuisiällä, yli 30-vuotiaana. Tuon diagnoosin jälkeen olen kysynyt usein itseltäni, miksi en hakenut apua aiemmin. Jälkikäteen on aina helppo pohtia, ”mitä jos.” Olisiko elämäni ollut helpompaa, jos olisin saanut diagnoosin jo aiemmin? Varmasti olisi, mutta vähintään yhtä paljon asioita olisi jäänyt tekemättä ja kokematta.
Kuvittelin diagnoosin saatuani, että itseni lisäksi myös lähelläni olevat ihmiset ymmärtäisivät minua ja käyttäytymistäni paremmin. Mutta kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla.
Tässä muutamia lausahduksia, joita lähipiirini suusta olen kuullut, kun heille olen diagnoosistani kertonut:
- ”Eihän sulla nyt mitään ADHD:tä voi olla, kun oot aina pärjännyt koulussa.”
- ”Eikös se ADHD ole lasten sairaus?”
- ”Sulle on varmasti annettu väärä diagnoosi, kun et kesken keskustelun lähde pöydästä pois.”
- ”Kyllä meistä nyt jokainen diagnoosin saisi, kun menisi vain hakemaan…”
- ”Siis vedätkö sä lääkärin määräyksellä luvallista huumetta?”
- ”Mulla on ihan samoja oireita, kun sullakin ja ne johtuu vaan stressistä.”
- ”Ei sulla mitään tarkkaavaisuushäiriötä ole, kun kotisikin on aina siisti.”
- ”Se ADHD tuntuu nykyään olevan trendidiagnoosi – ihan niinku masennuskin…”
En voi uskoa sitä, miten tieto ADHD:stä on vielä tänäkin päivänä näin lasten kengissä. Oletetaan, että ADHD on vilkkaiden pikkupoikien ”ongelma”, joita ei ole kasvatettu kotona. Ei huomioida sitä luokan hiljaisinta lasta, jonka huomio kiinnittyy enemmän kaikkiin ulkopuolisiin ärsykkeisiin, kuin itse opetukseen. Joka tunti toisensa jälkeen on omissa haavemaailmoissaan, kaukana todellisuudesta. Eihän sellainen nyt mitään AHDH:tä voi olla, koska häneltä puuttuu ylivilkkaus.
Kaikilla meillä ihmisillä on toki ADHD:hen sopivia piirteitä elämämme aikana. Mutta millä oikeudella kukaan tulee toisen ihmisen diagnoosia kyseenalaistamaan, pahimmillaan jopa nauramaan tai vähättelemään sitä. Miksi minun ylipäätään pitää kenellekään selitellä tai todistella omaa sairauttani, saati puolustella sitä, että joudun syömään siihen lääkkeitä koko loppuelämäni, jotta voin elää mahdollisimman normaalia elämää. Miksi ihmiset eivät voi ottaa tätä sairautta tosissaan?
Mitä sinä ajattelet ADHD:stä, oletko kenties itsekin nepsypiirteinen? Millaisia kommentteja tai ihmetyksiä olet saanut osaksesi?
