Leikkiäkö hippaa vai laittaako astianpesukone pyörimään? Lapseni on ylisukupolvisen leikkiajanpuutteen uhri

Leikkiäkö hippaa vai laittaako astianpesukone pyörimään? Lapseni on ylisukupolvisen leikkiajanpuutteen uhri
Kuva: StockSnap

Teksti: Miss Marina

Olen paska äiti enkä jaksa leikkiä, en osaa leikkiä enkä halua leikkiä, eikä leikkiin edes ole aikaa, koska on niin paljon siivottavaa. Siinäpä mantra, jonka haluan lapseni oppivan ja sisäistävän. Tai jospa en kuitenkaan?

Pitkään ajattelin, että kykenemättömyyteni pysähtyä lapseni kanssa hänen leikkiensä äärelle johtui leikeistä, joita hän halusi leikkiä. Ne olivat sietämättömiä. Esimerkiksi jokin aika sitten tyttäreni hittileikki oli oudot kakkaleikit syrjäyttänyt sadistinen nukkumisleikki. Siinä juuri liian lyhyiksi jääneiltä yöunilta herännyt äiti laitettiin pimeän huoneen lattialle makaamaan pää ison, pehmeän, ihanan pingviinin pääl… zzZZzzZ…, ja kaksi sekuntia myöhemmin kirkkaat valot räpsäytettiin päälle kirkkaan “herätyyys!” huudon kanssa. Tämä mielettömyys toistettiin monta kertaa. Kenenkään mielenterveys ei kestä sellaista.

Toinen ykkösjuttu oli demonstroida päiväkotiin menemistä, mikä tietenkin edellytti kaikkien ulkovaatekorien tyhjentämistä olohuoneen lattialle kaiken jo valmiiksi levällään olevan sotkun päälle. Aaaaarrrgh! Yritin sitä mukaan siivoilla vanhaa kun tyttö sotki uutta, mutta perässä pysyminen olisi vaatinut taaperon teippaamista jesarilla seinään. Mieheni on toista maata. Kun käyn tunnin sauvakävelylenkillä, on sillä aikaa olohuoneemme muuttunut sirkukseksi. Maja peittää puoli lattiaa, iso temppuliukumäki laskee sohvalta alas, turvaistuin roikkuu jumppanauhoilla leuanvetotangossa ja kaikki pehmolelut on haettu ihastelemaan tätä komeutta. Mieheni motto lienee “mitä enemmän sotkua sen paremmat leikit”. Kadehdin häntä. Hänellähän on minut siivoamassa.

Sitten aloin ajatella, että minä en vain osaa leikkiä, sanoin sen ääneen tyttärellenikin. “Äiti ei osaa leikkiä.” Luin artikkelin, jossa kehotettiin vain seuraamaan sivusta lapsen leikkiä kiinnostuneena ja avoimin mielin unohtaen arjen lainalaisuudet. Tajusin olevani play pooper (vrt. party pooper), sillä huomauttelin lapselle leikkiuunin oven jääneen auki tai potan olevan väärässä paikassa. Kyllästyin helposti hänen juonenkäänteisiinsä tai puolestaan pitkään samana junnaavaan leikkiin, enkä osannut ohjailla määrätietoisesti, mutta lempeästi hänen touhujaan itselleni mielekkääseen suuntaan, kuten mieheni minua neuvoi tekemään. Pienetkin yritykseni muuttaa leikin kulkua jälleen itseäni kiinnostavaksi tallottiin pikkujalkoihin määrätietoisen EIN kanssa, ja hänen yllättävät ja toistuvat kiukunpuuskansa väsyttivät ja hermostuttivat minua. Sitten kuulin tyttöni perustelevan isälleen, miksi ei halunnut minua mukaan leikkiin sillä, että äiti ei osaa leikkiä. Kauhistuin! Hän oli täydellisesti sisäistänyt negatiivisen mielikuvan, jonka olin hänelle itestäni luonut!

Minun oli pakko alkaa miettiä ongelman ydintä itsessäni, sillä aika on kultaa, ja aivan  liian pian “äiti tuu leikkimään” vaihtuu  “äiti mee vittuun” -huudoksi. Mitä minä siis oikeastaan teenkään, kun lapseni pyytää minua leikkimään? Minä keksin jatkuvasti uusia pieniä tehtäviä, joita minun on ihan pakko tehdä, ennen kuin voin tulla. “Äiti kuorii vielä nämä porkkanat”, “Äiti laittaa pesukoneen vielä päälle”, “Äiti pyyhkii pöydän”. Lapsikin on oppinut esittämään kaikkiin pyyntöihin vakiovastaukseksi epämääräisen “ihan kohta”. Minä välttelen leikkimistä kotitöitä tehdäkseni. Mistä tämä tapa on peräisin?

Aloitin pohdinnan kaukaa (tosin kauempaakin voisi aloittaa), nimittäin oman äitini lapsuudenperheestä, jossa äiti on viidestä lapsesta vanhin. Hän alkoi hyvin varhaisessa iässä auttaa omaa äitiään kotitöissä ja sisarusten hoidossa pienessä, nykyaikaan nähden alkeellisessa mökissä, joten hän ei ole saanut kovin montaa vuotta vain olla ja leikkiä. Tämä on taatusti jäänyt hänelle selkärankaan. Kotityöt ennen leikkiä. Voin hyvin kuvitella mummoni ajan hengen mukaiseksi vahvaksi, hiljaiseksi mutta kireäksi selviytyjäksi, jonka sanoittamatta jäänyt tunnemaailma on leimannut äidilleni pakonomaisen tarpeen yrittää helpottaa hänen oloaan, sekä syyllisyyden siitä, jos halusikin vain leikkiä. Äiti -raukka. Ja ikävä kyllä hän on siirtänyt sen minuunkin.

Minä olen nelilapsisen perheen nuorin ja ainoa tyttö. Olen saanut paljon huomiota verrattuna esimerkiksi nuorimpaan isoveljeeni, kolmantena syntyneeseen. Mutta leikittiinkö minun kanssani? Äiti ei muista niin tehneensä, isän roolia tässä asiassa en itse muista. Äidillä on ollut koko ajan kiire neljän lapsen äitinä, vuorotyöntekijänä ja jossain välissä opiskelijanakin. Äiti kyllä on pienestä pitäen ottanut minut kanssaan kotitöitä touhuamaan, alkanut kasvattaa sitä kummemmin ajattelematta minusta pientä kodinhengetärtä. Alakouluikäisenä jo stressasin töistä illalla väsyneenä kotiin palaavan äidin kiukkkua siitä, että kukaan ei ole siivonnut, ja podin syyllisyyttä leikin parissa vietetyistä tunneista. Niinpä puoli tuntia ennen äidin kotiintuloa minä aloin huitoa imurin kanssa ja aiheutin varmasti saman verran ärsytystä muille kuin äidin kiukunpuuskat stressiä minulle. Olin omaksunut äidin roolin kiukkuisena siivoojaksi uhrattuna marttyyrilapsena. Nyt koen myötätuntoa itseäni kohtaan.

Kuva: Tim Kraaijvanger

Nyt siis tiedän, miksi en osaa pysähtyä leikkimään lapseni kanssa, vaan mieli harhailee tekemättömiin töihin. Olen ehdollistunut äitini ja mummoni myötä sukupolvia jatkuvaan kokemukseen riittämättömästä ajasta ja liiasta työstä ja huonosta omatunnosta, jos olenkin “haaskannut aikaa”. Olen alkanut odottaa, että lapseni jo oikeasti auttaisi minua tyhjentämään astianpesukoneen tai ripustamaan pyykit. Se olisi minulle helpompaa, kuin yrittää hiljentää levottomat “kun vielä tämän teen, niin voin pysähtyä” -ajatukset. Sellaista hetkeä ei tule, että oikeasti voisin, jos sille tielle lähden. Haluan tämän kierteen pysähtyvän minuun, sillä nykynaisen ei enää tarvitse raataa kellon ympäri pitääkseen lapset ruokittuina ja puhtaina puhtaissa vaatteissa, ja kaikki kiitos äideille, jotka ovat ennen minua tehneet. Mutta minulla ei myöskään ole kuin tämä yksi lapsi! Pystyisin siis aivan hyvin vähän madaltamaan rimaa.

Kun olotilani on virkeä, pystyn skarppaamaan ja saamaan itseni kiinni pinttyneestä ajatusmallista. Silloin jätän kesken ylenmääräisen touhuamisen ja menen lapseni kanssa rakentamaan Duploilla tai viemään pehmoleluja päiväkotiin. Annan itselleni siihen luvan. Väsyneenä se on vaikeampaa. Väsyneenä sujahdan huomaamattani päättömään suhailuun, hiihdän huoneesta toiseen ja pyyhin ja järjestelen tenavan kulkiessa kannoillani minkä tahansa huomiota vaativan asian kanssa toivoen tulevansa itse huomioiduksi. Tuolla hetkellä koen hänen vain olevan ärsyttävä ja vaativa, en osaa ajatella, mitä hän mahtaa oikeasti tarvita. Kun nyt hänen tunteitaan ajattelen, sydämeni särkyy hänen takiaan.

Mutta minä harjoittelen. Minä harjoittelen vaikka munakellon avulla sitä, että olen ja vain leikin hänen kanssaan. Sillä lopputulos sellaisen päivän jälkeen on sydäntä ja päätä huumaavaa. Ei yhtään turhaa riitaa, ei jalassa roikkuvaa lasta, joka kuitenkin torjuu sylin. Vain onnellinen ja iloinen lapsi ja äiti, yhteisymmärryksessä myös arkisia tympäiseviäkin rutiineja tekevä parivaljakko, joka vaihtaa keskenään pieniä hymyjä silmät tuikkien. Ihan parhautta äitiyttä. 

PS. Jos joku luuli teksti perusteella, että meillä täytyy olla ihan supersiistiä, niin väärin. Hyvin väärin.

Sinua saattaisi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:

Äiti, joka ei osaa leikkiä

Miksi äidit itkevät?

Miss Marina

Olen yhden, toisinaan aika kolmeveemäisen, mutta enimmäkseen aivan ihanan taaperotytön maailman kärsivällisin, jaksavin ja hehkein äiti, sekä yhden, toisinaan aika veemäisen mutta enimmäkseen aivan ihanan aviopuolison maailman ymmärtäväisin, aikuismaisin, keskustelukykyisin ja hormoonimyrskyttömin vaimo. En koskaan marise turhasta, nalkuta, arvostele, kilahda, kiukuttele, romahda tai vertaile itseäni muihin. Koti on aina tiptop, ruoka priimaa ja karvakolmio ajeltu. Revi siitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *