Treffit kalenterissa: parisuhteen piristys ruuhkavuosien keskellä

Treffit kalenterissa: parisuhteen piristys ruuhkavuosien keskellä
Kuva: Everton Vila

Teksti: Anna-Leena

Kirjoitin noin kuukausi sitten instagram-tililläni siitä, kuinka mieheni kanssa päätimme järjestää säännöllistä parisuhdeaikaa ruuhkavuosiemme keskelle. Unohtaa tiskit, pyykkivuoret ja puhelimet kerran viikossa ja keskittyä olemaan yhdessä. 

Olen aina jotenkin ollu vähän tällaisia “pakollisia treffejä” vastaan ja luottanut siihen, että kyllä me sitten osataan ottaa sitä omaa aikaa, kun siltä tuntuu, kunnes yhtenä päivänä havahduin siihen, että ei, ei me osata. Me mennään ja kuljetaan pakettina, kaikki viisi. Nukutaan yhdessä, syödään yhdessä, lomaillaan yhdessä. Ja siis meitä se ei ole koskaan häirinnyt, koska me nyt vaan satutaan olemaan tällaisia. Ei me tarvita lomaa toisistamme! 

Mieheni syntymäpäivän kunniaksi varasin meille yön hotellista. Junior oli mukana, tietysti! Ei me ilman häntä vielä osattaisi ottaa rennosti, koko ilta menisi kuitenkin ikävöidessä. Hän kuitenkin tajusi olevansa kolmas pyörä ja nukahti kiltisti rattaisiin illallisen jälkeen. Kävimme rauhassa drinkeillä ja poika nukkua posotti rattaissaan. Ja meillä oli h a u s k a a. Me naurettiin kyyneleet silmissä, kerrottiin ja juteltiin. Olo oli kuin ensimmäisillä treffeillä. En olisi millään malttanut pyytää laskua. 

Seuraavan viikon ajan perhoset lentelivät vatsassa. Huomioimme toisiamme enemmän, hipaisimme toisiamme ohi kulkiessa ja pussassimme muutenkin kuin vain toivottaaksemme hyvää yötä. Tajusin, että juuri tuon tunteen haluaisin säilyttää. 

Kerroin jokunen kuukausi sitten, että kävimme ennen häitä pakollisella avioliittokurssilla, jossa puhuttiin siitä, kuinka usein lapset etäännyttävät vanhempia toisistaan. Sillon jotenkin ärsytti koko juttu, koska olimme jo muutenkin ainoa lapsellinen pari siellä. Jotenkin sellanen “lapset pilaa kaiken” tyylinen löpinä tuntui seitsemännellä kuulla raskaana ollessa ihan kauhean loukkaavalta liioittelulta. Teimme jopa harjoituksia, joissa havainnollistettiin tätä parin erkaantumista toisistaan tuoleilla: jokainen tuoli parin välissä kuvasti syntynyttä lasta. Ensin pari istui vierekkäin, mutta lopulta vaikka kuinka kurotteli väliin aseteltujen tuolien yli, ei saanutkaan toisen kädestä kiinni. Tuhahtelu ääneen ja ajattelin, että on kyllä taas niin espanjalaista, niin espanjalaista. “Hirveetä draamaa”! 

4-vuotta myöhemmin tajusin, että me ollaan toisillemme äiti ja papá. Yhteistä aikaa on 2 kertaa vuodessa. Tuijotamme puhelimia ja vastailemme toisillemme yhden sanan lauseilla, koska se elämä siellä näytön toisella puolella tuntuu miljoona kertaa tärkeämmältä. Päätimme, että on aika tehdä jotain. 

Koska abuela ja abuelo auttaa meitä lastenhoidossa lähes päivittäin, tuntui kohtuuttomalta pyytää heitä vielä illalla avuksi. Niinpä treffien paikaksi valittiin olohuone. Joka torstai olohuoneessa kello 21:15, koska siihen aikaan lapset on jo nukkumassa (teoriassa).

Koska olen krooninen innostujatyyppi, pelkkä treffien suunnittelu saa aikaan perhosia vatsassa. Mietin, suunnittelen, valmistelen ja innostun. Treffien ei tarvitse olla mitään erikoista, jos ei siltä tunnu. Ne voi myös olla ihan överit, jos siitä tulee hyvä mieli. Se voi olla Netflixiä vierekkäin istuen, se voi olla lautapelien pelaamista tai kahdestaan illallisen syömistä. Kuuntelemista, huomioimista ja keskittymistä. 

Kaikkien odotusten vastaisesti olemme pitäneet kiinni treffeistämme ja ne ovat piristäneet arkea ihan suunnattomasti. Huomaan jo tiistaina miettiväni torstaita ja treffejä. Parasta treffeissä on ehdottomasti se, että sinne voi pölähtää yökkärissä ja tukka nutturalla. Ei tarvitse vahtia puhelinta ja kysellä ääneen “mitenkähän siellä kotona menee”. Ei tarvitse miettiä onkohan ravintolan vessassa paperia. Ei tarvitse kasvomaskia eikä käsidesiä. Voi nukahtaa kesken treffien omalle sohvalle. 

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *