Pihalla ku lumiukko – ulkopuolisuuden kokemus omassa perheessä

Pihalla ku lumiukko – ulkopuolisuuden kokemus omassa perheessä
Kuva: Elias Hampp

Oletko joskus potenut huonoa omatuntoa siitä, että lapsesi viettää päiväkodissa niin paljon aikaa? Lue, miksi minun kokemukseni mukaan täysipäiväisyys ei ole vaihtoehdoista huonoin.

Teksti
Miss Marina

Huonoina hetkinä katson mieheni saumatonta leikkiä ja puuhastelua tyttömme kanssa, enkä pelkästään tunne iloa ja rakkautta, vaan kateutta ja alakuloa, jopa kiukkua. Minä en osaa samalla tavalla rennosti leikkiä kakaramme kanssa (tästä asiasta kirjoitan joskus myöhemmin lisää). Niinpä pyörin ja häärään taustalla tiski- ja pyykkikoneen välillä ja yritän välillä sanoa sanan tai kaksi lapsen ilonhuudahdusten väliin ollakseni osa heidän elämäänsä muunakin kuin siivoojana. Puolisoni “ignooraa” minut eikä lapsi edes kuuntele. Luultavasti kumpikaan ei vain kuule.

Tilanne heijastelee silti minussa syvällä olevaa, itsepintaista ja kroonista ulkopuolisuuden tunnetta. Kerään pieniä vihjeitä, kuten sanavalintoja, katseita ja äänenpainoja siitä, että muut ovat sisäpuolella jossain yhteisessä, ja minä olen siitä ulkona. Muut jakavat keskenään enemmän kokemuksia, salaisuuksia tai heidän välillään on enemmän “kemiaa”, jotain, mitä minä en ymmärrä ja jota minusta ei löydy. Minä en ymmärrä jotain, koska se on jokin sisäänrakennettu ominaisuus minussa. Ilmassa leijuu ääneen sanomattomia sääntöjä, joita voin kömpelyyksissäni vain rikkoa. Siksi vetäydyn kuoreeni enkä halua edes yrittää päästä mukaan. 

Kolmen kaverin kimpat ovat hankalia, sillä joku kavereista on aina se, jolle yhteydenpito on helppoa ja joka rakentaa ihan oman suhteensa kahteen muuhun, ja luultavasti toiseen läheisemmän kuin toiseen. Se kaveri en koskaan ole minä. Työyhteisössä en torjumisen pelon vuoksi pyydä ketään lounaalle ja voin ainoastaan kateellisena hämmästellä, miten luontevan oloisesti muut käyvät pienissä porukoissaan syömässä. Ihmettelen, missä universumissa ja millä tavalla he tekevät tuon. Minua ei juurikaan pyydetä syömään, ja vaikka työyhteisössämme on nykyään todella hyvä me-henki, koen olevani jollain perustavanlaatuisella tavalla ulkopuolinen. Pahinta on kuitenkin tuntea olevansa ulkopuolinen omassa perheessään.

Olen paininut hankalan tunteen kanssa koko elämäni, mutta oikeastaan vasta äitiyden myötä olen vähitellen herännyt siihen, että minun täytyy alkaa työskennellä aktiivisesti siitä eroon päästäkseni. Lapseni ei hyödy äidistä, joka pihalla koko perheenä ollessamme ensin rakentelee itsekseen fiiliksissä omia lumiveistoksiaan peläten niiden joutumista osaamattomiin käsiin, ja seuraavana hetkenä istuu apaattisena keinussa, kun on huomannut, että lapsella on isänsä kanssa ollut koko ajan ihan omat leikit. Tiuskaiseepa vielä isille jotain nasevaa ja pikkumaista, kun tämä yrittää saada äitiä mukaan leikkiin. 

Kirjoittaja nautti täysin kevätrinnoin näiden luomusten teosta, kunnes huomasi jälleen jääneensä perheensä leikeistä pihalle kuin lumiukko.

Aiemmin olen paremman selityksen puutteessa luullut kroonisen ulkopuolisuuden kokemuksen johtuneen siitä, että olen perheeni neljästä lapsesta nuorin ja ainoa tyttö, mutta se selitys ei ole koskaan tuntunut loogiselta. Perheen prinsessana kasvaminen on tehnyt minusta huomionhakuisen diivan ja helposti tahtoaan esille kiukuttelevan lellikin, joka odottaa erityiskohtelua vähän kaikkialta, mutta se ei ole nakertanut minuun yksinäisyyttä ja ymmyrkäisyyttä ympärilläni tapahtuvan vuorovaikutuksen edessä.  

Oivallus tunnelukkoni syntyperästä tuli vastikään tyttömme vasu-keskustelussa, kun päiväkodin johtaja mietti ääneen neljä päivää viikossa -hoitojärjestelyämme. Hän tuumasi, että maanantai on ihan hyvä päivä olla aina poissa, sillä silloin ei lukujärjestyksessä ole mitään sellaisia elämyksiä, joista paitsi jääminen voisi näkyä lapsemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Lamppu syttyi päässäni, sanoin sen ääneenkin.

Äiti-rukkani yhä ylpeilee sillä, että minä ja veljeni olemme olleet päiväkodissa hyvin vähän, vain kymmenen päivää kuukaudessa, jos sitäkään. Suuren osan ajasta olen päiväkodissa ollut pihalla kuin lumiukko siitä, mitä muille lapsille kuuluu ja mitä he ovat yhdessä tehneet! En tietenkään ymmärtänyt sen johtuvan siitä, että olen hoidossa vähemmän aikaa kuin muut, minulle se näytti siltä, että minä en ymmärrä jotain, minkä kaikki muut ymmärtävät. 

Tämän tajuttuani olen yrittänyt alkaa suhtautua ulkopuolisuuden tunteeseen minussa kuin pienen lapsen kokemukseen. Olenhan sen kanssa yhä jumissa siellä Someroharjun päiväkodin hiekkalaatikolla! “Älä nyt Miss Marina, varmasti lapsesi ja miehesi eivät tahallaan halua jättää sinua ulkopuolelle. Itse asiassa, he varmasti ilahtuisivat kovasti, jos menisit mukaan. Ei tarvitse osata leikkiä juuri kuten he (vaikka kieltämättä tuo kaksjapuoliveemäinen kakarasi on aika pelottava, kun hän suuttuu), kokeile lisätä leikkiin jotain yllättävää, jonka tiedät ilahduttavan pikku tyranniakin! Mene vain, tässä liian kapeassa keinussa kyyhöttämällä saat vain mustelmat muhkeisiin reisiisi.”

En mennyt sillä kertaa, sillä kiukuttelussakin on oma viehätyksensä ja minulla oli menkat, mutta seuraavalla kerralla lupaan mennä. Ihan vaan vaikka jotta en saisi lisää mustelmia.

Sinua saattaisi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:

PMS= Paljonko Mutsi (taas) Skitsoo
Omatunto se on huonokin omatunto

Miss Marina

Miss Marina

Olen yhden, toisinaan aika kakspuolveemäisen,mutta enimmäkseen aivan ihanan taaperotytön maailman kärsivällisin, jaksavin ja hehkein äiti, sekä yhden, toisinaan aika veemäisen mutta enimmäkseen aivan ihanan avopuolison maailman ymmärtäväisin, aikuismaisin, keskustelukykyisin ja hormoonimyrskyttömin tyttöystävä. En koskaan marise turhasta, nalkuta, arvostele, kilahda, kiukuttele, romahda tai vertaile itseäni muihin. Koti on aina tiptop, ruoka priimaa ja karvakolmio ajeltu.