Lyhyt tarina “aikuisesta”, joka muuttaa lapsuudenkotinsa pelottavaksi paikaksi.

Lyhyt tarina “aikuisesta”, joka  muuttaa lapsuudenkotinsa pelottavaksi paikaksi.
Kuva: Ryan Franco

Kun taapero taantuu se on välillä jopa suloista. Kun kolmekymppinen taantuu, jotain hellyyttävää asiasta löytää vain alati uskollinen puoliso, joskin hänkin vasta jälkeenpäin.

Teksti:

Miss Marina

Miten hellyyttävää onkaan, kun 2,5-vuotias yhtäkkiä ei osaakaan kuivata itseään suihkun jälkeen, vaan vaatii päästä pyyhkeen sisään “vauvakääröksi syliin”, jossa sitten kitisee ja ääntelee vauvamaisesti ja vaatii saada “tuttimaitoa”, eli vesipulloaan. Sekin on täysin harmitonta, jos hän ruokapöydässä unohtaa, miten päin lusikkaa pidellään, tai joudumme ottamaan nokkamukit jälleen käyttöön, koska muuten vedestä tulee ketsupin kaltainen lisämauste. Tyttäreni ei kuitenkaan ole ainoa taantuilija perheessämme. Oikeassa seurassa huomaan itsekin nuortuvani puolella eliniästäni, ja muuttuvani teiniksi jälleen!

Vietimme joulun aikaan vanhempieni luona kaksi viikkoa, mikä on aika pitkä aika elellä jälleen lapsuusmaisemissa ja vanhempieni välittömässä vaikutuspiirissä. Niistä toiselle puolelle Suomea silloisen helluni kanssa irtaantuessani olin vasta 18-vuotias teini. Jotenkin vanhempieni seura ja etenkin äitini päättymätön ja päätön passaaminen saa tuon teinin jälleen nostamaan päätään.

Kun äiti loihtii ruuat pöytään ja kantaa kaupasta kaikki herkut, ja kaapissa odottava kulunut nallepyjama yhä mahtuu ylleni, on uusteinillä kotoisat olot. Kahdessa viikossa unohdan, että olen jo vuosia sitten oppinut suodattamaan isäni kärkkäät poliittiset mielipiteet ohi aivojeni tappelukeskuksen, minkä lisäksi alan uskoa perineeni molempien vanhempieni kaikkein huonoimmat piirteet, joita jatkuvasti heidän olemisestaan bongailen, ja sekös saa sappeni kiehumaan.

Uusi teini-ikä oman lapsen kanssa on kuitenkin hieman erilaista, kuin alkuperäinen teini-ikä. Kun oma lapsi roikkuu jalassa huomiotani kaivaten ja hänen päivärytmistään kynsin hampain kiinnipitäminen on yhä minun harteillani, en voi puolen päivän aikaan uppoutua vessan ylikirkkaan peilivalon ääreen puristelemaan finnejäni kymmeniksi minuuteiksi. En enää kiukuttele vanhemmilleni siitä, että he kommentoivat poikaystäväni valintaa käydä sivari intin sijaan, enkä voi tyttäreni edessä raivota ja sanojeni painoksi heittää isääni pakastevihannespussilla. 

Sen sijaan syytän heitä siitä, että he eivät huolehdi minun lapsestani tarpeeksi kokonaisvaltaisesti niin, että minä itse saisin hengähtää, eli maata sohvalla piereskelemässä ja jättää kasan astioita jälkeeni. Syyllistäminen tapahtuu passiivis-aggressiivisesti esitetyillä vihjauksilla siitä, että “näihin aikoihin olemme yleensä ulkoilemassa” syvillä, pettyneillä huokauksilla kuorrutettuna. Ja jos vanhempani eivät sillä samalla sekunnilla vaikene ja ala pidättää hengitystään, kun pieni monsterini painaa päänsä tyynyyn, juoksen ympäri taloa pää punaisena hyssyttelemässä ja syyttämässä heitä lapsenlapsensa unien tuhoamisesta.

Äitini sanoi saunassa kerran, että isäni pelkää minun reaktioitani hänen elämisen ääniinsä, ja se jos mikä on kyseenalaisen hieno saavutus. Olen onnistunut luomaan pelon ilmapiirin lapseni mummilaan! Mitä tapahtui niille ennen reissua ääneen lausutuille päätöksille ottaa rennosti ja luottaa siihen, että lapsi ei mene rikki, vaikka kahdeksi viikoksi rytmit heittävätkin härän pyllyä? Mihin katosi mieheni puoliso? Ne upposivat uusteini-iän mukanaan tuomiin identiteettikriiseihin.

Lapseni tulee kehityksessään yhä uudelleen taantumaan edelliselle asteelle, ja se on välttämätöntä hänen mielensä kehittymiselle. Minulla kuitenkin on toivoa ja toivottavasti enemmän edellytyksiä irtaantua teinivuosistani ja vakiinnuttaa identiteettini myös vanhempieni pidempiaikaisessa seurassa. Jossain vaiheessa tulen kuitenkin olemaan se, joka pitää huolen heistä, enkä silloin halua enää olla kärttyinen pelon tuoja, vaan aikuinen vanhempiaan kunnioittava lapsi.

Sinua saattaisi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:

Kun Äiti identiteettikriisin sai

Pihalla ku lumiukko – ulkopuolisuuden kokemus omassa perheessä

Miss Marina

Miss Marina

Olen yhden, toisinaan aika kakspuolveemäisen,mutta enimmäkseen aivan ihanan taaperotytön maailman kärsivällisin, jaksavin ja hehkein äiti, sekä yhden, toisinaan aika veemäisen mutta enimmäkseen aivan ihanan avopuolison maailman ymmärtäväisin, aikuismaisin, keskustelukykyisin ja hormoonimyrskyttömin tyttöystävä. En koskaan marise turhasta, nalkuta, arvostele, kilahda, kiukuttele, romahda tai vertaile itseäni muihin. Koti on aina tiptop, ruoka priimaa ja karvakolmio ajeltu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *