Teksti: Nanna
”Katso taivaalle. Näetkö? Siellä lentää juuri meidän seitsemäs enkelilapsemme ja 3000 euroa” totesin miehelleni taas yhden tuloksettoman hedelmöityshoidon jälkeen. Hajoan jälleen palasiksi, mutta kokoan itseni uudelleen. Ehjää minusta ei tule.
Lapsettomuus on sitä, kun vauvahaaveet kariutuvat kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen… Kun kaikki ympärillä tulevat raskaaksi… Kun meitä ivataan, ettemmekö tiedä, miten lapsia tehdään… Kun katson ympärilleni, näen onnellisia perheitä, pyöreävatsaisia, odottavia äitejä, lastenvaunuja joka paikassa. Tiedän, että me olemme erilaisia, viallisia, vajavaisia. Me emme osaa tehdä lapsia.
Kyllä niitä ihmeitä tapahtuu, mutta ei meille. Olen lukenut ja kuullut tuhat kertaa, miten raskaus saa alkunsa, kun lakkaa stressaamasta ja ajattelemasta koko asiaa. Pitäisi kokeilla vyöhyketerapiaa, nostaa jalat ylös, jotta siittiösolut kulkevat oikeaan suuntaan, mittailla lämpöjä. Ja jos haluaa vaikuttaa sukupuoleen, niin joko kirves tai kaulin sängyn alle. Tiedän vain faktat. Kun molemmissa osapuolissa on vikaa ja vielä solutasolla ongelmaa, ei siinä auta mikään muu kuin lääketiede, jos sekään.
Olen leiponut joulupiparkakkuja ja itkenyt niiden joukkoon suolaisia kyyneliä. Takana on taas yksi pieleen mennyt hoitokerta. Olen halunnut kävellä rekan alle, kun olen niin pettynyt itseeni. En kykene siihen, mihin naisen pitäisi pystyä. En pysty tulemaan raskaaksi. Olen uskonut, toivonut, ajatellut positiivisesti. Olen jättänyt karkit syömättä, laihduttanut kolme kiloa, syönyt vitamiineja, jättänyt saunasiiderit juomatta. Olen pumpannut itseeni hormonipistoksia kuukausitolkulla, hakenut apteekista lääkkeitä sadoilla euroilla, keksinyt töissä tekosyitä lääkärikäynneille. Olen itkenyt itseni uneen, kun ystäväni on juuri kertonut ilouutisen: heille tulee vauva! Olen yrittänyt iloita muiden onnesta, vaikka sydämeni on pakahtumaisillaan surusta.
Olen kuunnellut ihmettelyä, miksi emme saa mitään aikaiseksi. Olen kohdannut utelua, miksi emme hommaa lapsia, kun olemme jo olleet niin kauan naimisissakin. En kykene kysyjälle vastaamaan, ettemme me pysty lapsia hommaamaan. Eikä lapsia hommata. Lapsia saadaan, jos hyvin käy. Lapsettomuus ei ole meidän valintamme. Se on siihenastisen elämämme suurin vastoinkäyminen, kipeä asia, josta ei voi puhua kenellekään.
Puhuminen auttaa, mutta me, vaimo ja mies, voimme puhua vain toisillemme. Ei kukaan ymmärtäisi suruamme. Emmehän me mitään ole menettäneet, kun ei meillä mitään ollutkaan. Mutta me toivoimme joka kuukausi ihmettä ja petyimme kerta toisensa jälkeen. ”Jos osut lumipallolla tuohon lyhtypylvääseen, hoito onnistuu.” Mutta taikausko ei toimi.
Lapsettomuuden läpikäyminen kuukaudesta toiseen on raastavaa. Joka ainoa kuukausi unelmat särkyvät. Piti kuitenkin esittää vahvaa ja onnellista. Halusimme pitää asian omana riippakivenämme. Emme halunneet, että tunteitamme vähäteltäisiin. Pahinta olisi ollut kuulla, että lapsettomuus nyt on niin yleistä, ei siitä kannata mieltään pahoittaa. Tai että meilläkin oli vaikeuksia, mutta kun lakkasimme murehtimasta asiaa, heti tärppäsi.
Yritimme lasta perinteisin menetelmin muutamia kuukausia. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että tarvitsemme apua. Kävimme aluksi hoidoissa yksityislääkärillä, mutta saimme pian lähetteen yliopistollisen sairaalan hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalle. Lukuisten luomukokeilujen ja lääkkeellä tuettujen kiertojen lisäksi meille tehtiin inseminaatioita, viisi ICSI:ä munasolupunktioineen ja pakastealkiosiirtoja. Kolme ensimmäistä ICSI:ä tehtiin julkisella sektorilla, kaksi viimeistä yksityissektorilla.
Tänä päivänä meillä on kaksi täydellistä lasta. Polkumme äidiksi ja isäksi oli pitkä ja kivinen. Mutta miten meistä lopulta tuli kahden lapsen vanhemmat, sen voit lukea artikkelin jatko-osasta.
jatkuu…
Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä artikkelit:
Teimme vain enkeleitä, mutta myös kaksi lasta – osa 2
