Jarmo adoptoitiin 2,5-vuotiaana lastenkodista: “Sain adoptioäidiltä usein kuulla, että olen äpärä”

Jarmo adoptoitiin 2,5-vuotiaana lastenkodista: “Sain adoptioäidiltä usein kuulla, että olen äpärä”
Kuva: Hoshino Ai

Jarmo Kujala, 60, adoptoitiin kaksi ja puolivuotiaana lastenkodista uusille vanhemmille. Vauvana äitinsä hylkäämäksi joutunut Jarmo on tuntenut itsensä aina hieman ulkopuoliseksi, vaikka välit adoptiovanhempiin ovat aina olleet lämpimät.

Kujala aloitti elämänsä lastenkodissa, jonne hänet vietiin heti synnyttyään. Hänen oma äiti ei halunnut tai voinut pitää häntä.

– Minut vietiin suoraan synnytyslaitokselta lastenkotiin. Syytä siihen en tiedä. Voi olla, että viranomaisten tahdosta, kertoo Jarmo Seuran artikkelissa

Kaksi ja puolivuotiaana Jarmo Kujala pääsi lastenkodista uuteen perheeseen toiselle paikkakunnalle. Hän sai vanhemmakseen lapsettoman pariskunnan, jotka olivat normaalia iäkkäämpiä, 1910-luvulla syntyneitä. Vanhemmat olisivat halunneet adoptoida vauvaikäisen tyttövauvan. Vanhempien iän takia heille ei annettu nuorempaa lasta.

Suhde adoptiovanhempiin oli hyvä, vaikka Jarmo sai usein kuulla oman paikkansa.

-Sain adoptioäidiltä usein kuulla, että olen äpärä. Siinä mielessä tiesin paikkani ja pysyttelin taka-alalla, kertoo Jarmo.

Hän kertoo isän olevan lämpimämpi vanhempi, joka tarjosi myös syliä.

-Jos tuli vieraita, pysyttelin sivussa. Tulin pöytään, jos kutsuttiin. Aina ei kutsuttu. Joskus kuulin omaan huoneeseeni isän sanovan, eikö Jarmokin tule kahville. Isä oli se, joka oli hellä ja otti syliin, muistelee Kujala.

Jarmo kuvailee äidin kanssa suhteen olleen viileämpi. Syytä äidin kylmyyteen ja syvimpiin tuntemuksiin ei koskaan kerrottu. Asioista, kuten parin lapsettomuudesta ei koskaan puhuttu.

Adoptio on viimeisen vuosisadan ajan ollut eri tavoin byrokraattisesti säädelty ja ohjattu, sosiaalisten ongelmien ratkaisemisen ja perheeksi tulemisen muoto. Salaisuudet, ei-tietäminen ja unohtaminen ovat usein olleet sen keskiössä

Salaisuuksien avulla perheet pyrkivät näyttäytymään normien mukaisina ydinperheinä ja salaamaan häpeälliseksi koetut, usein aviottomat lapset. 

Tutkielman mukaan varsinkin 1950 – 1960 ‑luvuilla syntyneiden adoptoitujen perheet olivat eläneet “ikään kuin ‑sukulaisuutta”, jossa adoptoidun aiempi tausta oli pyyhitty perheestä kokonaan pois. Siinä perheeseen mahtuu vain yhdet vanhemmat, ja lapsi voi kuulua vain yhteen sukuun.

Jarmo sai adoptiopaperinsa luettavakseen kuitenkin jo lapsena. Hän alusta asti tiennyt biologisen äitinsä ja sisarustensa nimet ja syntymäajat. Kujalan biologinen äiti ei ollut naimisissa, ja hänellä oli kolme lasta ennen Jarmon syntymää.

Biologinen äiti sai Jarmon jälkeen vielä yhden lapsen, joka laitettiin myös lastenkotiin. Jarmon biologisesta isästä ei juuri ollut tietoa, mutta myöhemmin selvisi, että isällä oli vaimo ja lapsia. Yksi toinen Jarmon biologisen äidin lapsista oli saman isän kanssa.

-Isästä on kerrottu, että hän soitti torvisoittokunnassa. Se tarkoittaa, että hän on ollut paikkakunnalla vähän tunnetumpi henkilö. Hänellä oli äitini kanssa myös toinen lapsi.

“En ole kotonani oikein missään, vaikka on hyväkin olla”

Jarmo on kasaillut elämänsä palasia, etsinyt identiteettiä. Jarmo teki jo varhain päätöksen, ettei koskaan katkeroidu ja pärjää elämässä aina.

-Adoptio kulkee aina mukana. Sen kanssa on oppinut elämään ihan hyvää ja rikasta elämää, mutta asian olemassaolo täytyy hyväksyä, summaa Kujala.

Lue myös:

Oletuksia perheestämme- juttusarja, osa 1: “Kai seuraavaksi on tytön vuoro?”

Mona, 13, alkoi kaljuuntua 7-vuotiaana. “Se on opettanut minut ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuutta”

Lapsen tuloon ei voi koskaan olla täysin valmis, mutta valmistautumista voivat helpottaa riittävä kommunikaatio ja peiliin katsominen

Ruuhkavuodet toimitus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *