Perheisiin syntyy ympäri maailmaa lapsia, joka ovat jollakin tavalla erilaisia kuin muut. Lapsella voi olla jokin vamma, joka liittyy esimerkiksi toimintaan, kehitykseen tai kommunikointiin. Lapsen kehitysvamma aiheuttaa vanhemmissa paljon ristiriitaisia tunteita, joita on vaikea käsitellä. Koko perheessä koetaan paljon: pelkoa, katumusta, kiitollisuutta, onnea, surua ja itsensä syyttelyä.
69-vuotias Gillian Relf ja hänen miehensä Roy saivat vuonna 1967 toisen lapsensa. Äiti tiesi jo raskauden aikana, että jokin oli toisin mitä esikoista odotaessa. Heidän pojallaan Stephen todettiin pian syntymisen jälkeen Down- synrooma, ja äiti ymmärsi nopeasti, että tulossa olisi suuria huolia ja pitkä tie ennen lapsen kehitysvamman hyväksymistä, kertoo DailyMail.
– Minulla ei ole koskaan ollut mitään mielenterveyden ongelmia, mutta uskon kenen vaan vanhemman voivan päätyä hyvin syviin ajatuksiin, kun he joutuvat huolehtimaan erityistarpeita vaativasta lapsesta, kertoo äiti lähteelle.
Jos ajassa pääsisi taaksepäin, äiti valitsisi abortin
Äiti kertoo rakastavansa poikaansa erittäin paljon. Vaikka äiti on suojellut lastaan kaikki nämä vuodet, hän tietää että elämä olisi ollut koko muulle perheelle paljon onnellisempi ja helpompi jos Down syndroomaista poikaa ei olisi koskaan syntynyt.
– Vaikka rakastankin poikaani erittäin paljon ja olen hyvin suojelevainen hänen suhteensa, niin tiedän, että elämämme olisi ollut paljon onnellisempi ja helpompi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt. Minä toivon, että olisin tehnyt abortin. Toivon niin joka päivä, kertoo äiti.
– Jos hän ei olisi syntynyt, niin olisimme varmaan hankkineet myöhemmin toisen lapsen, viettäneet normaalin elämän ja myös esikoisella olisi sisarus tukenaan, eikä vastuullaan meidän kuolemamme jälkeen.
Äiti haluaa tuoda esille haasteita, vanhempien kipeää kehitysvamman hyväksymistä ja sisarusten taakan
Gillian kertoo Down-lapsen kasvattamisen olleen hyvin haastavaa melkein 50 vuotta sitten, jolloin tieto Downin syndoomasta oli vähäistä. Stephen alkoi kävelemään vasta viisivuotiaana, eivätkä muutkaan lapselle ominaiset virstanpylväät ole vielä tänäkään päivänä täyttyneet. Stephen puhuu nyt 54-vuotiaana vain muutaman sanan, ja kommunikoi erilaisilla viittomilla. Hän tarvitsee jokapäiväistä ohjausta ja apua, eikä hän koskaan kasva aikuiseksi. Äiti haluaa tuoda esille vanhempien mielenterveyden, joka on kovassa paineessa kehitysvammaisen lapsen tuomien haasteiden kanssa.
Äiti pohtii myös sisarusten tehtävästä huolehtia pikkuveljensä elämästä, kun vanhemmista aika jättää. Gillian kertoo monien odottaneen vuosia hänen sanovan, että on hyväksynyt lapsensa kehitysvamman. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, vaan hän toivoo joka päivä, että olisi tehnyt abortin.
Äiti haastaa kaikki kriitikot asettumaan hänen asemaansa ennen tuomitsemista
Gillian haluaa tukea niitä 92 prosenttia naisista, jotka päättävät keskeyttää raskauden kuullessaan lapsen Downin syndoomasta. Äiti haluaa, että kaikki kuvittelevat elävänsä tarvitsevan, vaikean, ja ikuisen lapsen kanssa ennen, kun tuomitsee äidin ajatukset väärinä.
-Heidän tulisi kokea, miltä tuntuu olla aikuisen miehen vanhempi, kun lapsi ei kykene huolehtimaan itsestään vaan toimii kuin taapero koko loppuelämänsä. Heidän pitäisi myös tietää, miltä tuntuu elää jokaikinen päivä murskaavan syyllisyyden kanssa ja katua oman lapsensa pitämistä.
Kaikesta huolimatta äiti rakastaa poikaansa ja on hyväksynyt sen, ettei häntä voi korjata tai parantaa. Äiti ei kuitenkaan usko, että hän tulee koskaan hyväksymään poikansa Stephenin vammaisuutta.
Lue myös:
