Monet odottavat aikaa, jolloin lapset kasvavat, eivätkä enää ole vanhemmistaan riippuvaisia. Minä en odota sitä aikaa, päinvastoin. Ajattelen haikeudella ja kauhulla sitä, kun viimeinenkin lapsista lähtee pois kotoa.
Vauva-aikana toivoin, että vauva kasvaisi, alkaisi nukkua kokonaisia öitä ja oppisi uusia taitoja. Välillä tuntui hermostuttavalta olla koko ajan vauvan saatavilla. Kaipasin kipeästi omaa aikaa. Kävely yksin tai saunominen yksin ilman keskeytyksiä tuntui luksukselta. Välillä ärsytti, kun piti olla leikkimässä milloin mitäkin, keksimässä tekemistä ja viihdyttämässä. Oli rasittavaa olla koko ajan käytettävissä.
Lasten kasvaessa napanuora pikkuhiljaa pidentyy, kunnes se lopulta katkeaa. Jossakin kohtaa havahduin siihen, etten enää tiennyt yhtä tarkasti, milloin lapsi oli viimeksi syönyt, käynyt tarpeillaan, mitä hän oli päivän aikana tehnyt, kenen kanssa leikkinyt. Nykyään olen vielä vähemmän perillä näistä asioista. Hyvä, että pysyn jollakin tavalla kärryillä, missä lapset menevät. Yhtäkkiä pienistä vauvoistani on kasvanut niin kovin isoja ja itsenäisiä, ja se tekee välillä kipeää. Aika on kulunut aivan liian nopeasti ja pelkään, että vasta nyt ymmärrän, että aika lasten kanssa on rajallista, eikä mennyttä saa enää takaisin.
Olen viimeiset vuodet ollut ennen kaikkea äiti. Olen toki paljon muutakin, mutta koen, että identiteettini rakentuu pitkälti äitiyden ympärille. Kaipaan jo nyt monia asioita, joita olen menettänyt lasten kasvaessa. Kaipaan sitä aikaa, kun kävimme yhdessä saunassa koko perhe. Kaipaan aikaa, jolloin kävimme yhteisillä kävely- ja pyörälenkeillä, eikä kukaan hävennyt ketään. Kaipaan sitä, että sain letittää esikoiseni hiukset tai osasin ostaa hänelle sellaisia vaatteita, joista hän pitää. Kaipaan leffa- ja peli-iltoja, jolloin osasimme ilman kinastelua valita kaikille sopivan leffan tai pelin.
Esikoiseni on jo teini, ja meidän välinen napanuora vain venyy. Hänelle kaverit ja oma tila ovat jo todella tärkeitä. Vaikka suonkin hänelle aikaa ja tilaa, olen todella otettu, kun hän lähtee kanssani kävelylle, kiipeää viereeni saunan lauteille tai tulee oma-aloitteisesti juttelemaan mieltään painavista asioista. Kuopukseni on monta vuotta esikoistani nuorempi. Kuopukselle kelpaan vielä, useimmiten. Käymme yhdessä paljon metsäretkillä. Pelkään kuitenkin jo nyt sitä hetkeä, kun hän ei haluakaan lähteä mukaani. Kuka minun kanssani sitten seikkailee metsäpoluilla, hiihtää pimenevissä illoissa tai kerää kanssani pulloja ojien varsilta? Pelkään, että lasten kasvaessa minusta tulee tarpeeton, eikä kukaan enää tarvitse minua.
Pelkään, etten osaa nauttia asioista ilman lapsia. Mitä on luontoretki, mökkiloma tai joulu ilman lapsia – ei mitään. Lapset tuovat merkityksen niin monille asioille. Ennen lapsia en osannut kuvitella, että elämä saisi niin suuren merkityksen lasten myötä. Kun valvoin öitä huonosti nukkuvan kuopukseni kanssa, hoidin kipeää lasta tai yritin kuumeisesti vältellä Barbie-leikkejä, en voinut ymmärtää, että jonakin päivänä kaipaisin niin kovasti noita hetkiä.
Nautin siitä, kun kuopukseni kipuaa syliini ja halaa tiukasti. Mietin, tapahtuuko niin enää ensi vuonna. Onhan hän jo koululainen. Hän tuoksuu vielä lapselta, mutta jonakin päivänä hänellä on viikset ja tuoksu on jotakin muuta. Silloin minä mahdun hänen kainaloonsa, mutta mahtaako hän silloin enää kaivata minua.
Lapset todellakin ovat meillä lainassa vain hetken aikaa. On hienoa, kun he kasvavat, kehittyvät, itsenäistyvät ja oppivat uusia taitoja. Vaikka olen lapsistani suunnattoman ylpeä, kun he kasvavat ja kehittyvät, minulla on silti toisinaan pala kurkussa. Mitä jää jäljelle, kun he lähtevät? En tiedä, osaanko nauttia kaikesta siitä ajasta, joka minulle jää sitten, kun lapset eivät enää tarvitse minua. Jokin ääni sisälläni kuitenkin lohduttaa, että ehkä minua kuitenkin tarvitaan vielä. Voi tulla vaiheita, kun he tuntuvat olevan valovuosien päässä ja sitten he jälleen ovatkin taas lähelläni pyytämässä äidin neuvoja tai kertomassa kuulumisiaan.
Kaikille pienten lasten vanhemmille sanoisin nyt, että nauttikaa ihan joka hetkestä. Nauttikaa siitä, kun lapsi on teissä kiinni. Lapsuus menee ohi hyvin nopeasti. Jonakin päivänä lapset lähtevät, mutta eivät kokonaan: heistä jää pala vanhempien sydämiin.
Millaisia ajatuksia lasten kasvaminen sinussa herättää?
Teksti: Nanna
Ei vielä kommentteja