Lapsuusmuistojen luomisen paineet

Lapsuusmuistojen luomisen paineet
Kuva: Melissa Askew

Teksti: Anonyymi kirjoittaja

Aiheuttaa suorastaan paniikkia olla se, joka on vastuussa lasten hyvistä lapsuusmuistoista. Sanotaan, että lapsen “sisäinen ääni” kehittyy sellaiseksi kuinka puhumme lapsillemme. Onhan tuo todella hyvä muistutus olla kärsivällinen lapsille, sekä tiedostaa paljonko sanomamme heille merkitsee. Silti tekisi mieli välillä hengitellä paperipussiin, ja kerätä itsensä.

Se vastuu on ajoittain ahdistavaa, jos yhtään kokee vanhemmuuden olevan elämän yksi suurin tarkoitus ja tehtävä. En kohtele tai puhu lapsilleni epäkunnioittavasti tai loukatakseni heitä, vaikka hermot välillä menevätkin. On toisaalta hyvä asia, jos puheeni jää heidän sisäiseksi ääneksi, koska pääasiassa puheeni ja tekoni kulkevat johdonmukaisesti käsi kädessä. Mutta ne eivät tule ilmaiseksi ja vaativat paljon, sekä aiheuttavat paineita.

Ajatus siitä, miten kohtaan heidän tuuliviirin tavoin heiluvat tunteensa. Kuinka otan rakentavasti vastaan sen, että joku on taas perseillyt oikein olan takaa, tai se että kaikki sanomani ja tekemäni on lopulta lasteni sisäinen ääni.

Kukaan ei kysynyt minulta, että haluanko olla lasteni sisäinen ääni

Ei riitä, että ruokkii, pukee, suojelee ja opettaa lapsiaan. Pitää rakentaa itsetuntoa, opettaa heidät puhumaan itse itselleen armollisesti, sekä täytyisi osata saada heidät itseohjautuneesti tekemään hyviä ja oikeita valintoja elämässä. Haluan tehdä tuota kaikkea ja tukea ihan kaikessa mikä heitä koskaan huolettaa – kovat on silti paineet!

Asiaa pohdittuani palasin omaan lapsuuteen, jossa muistot ovat lohdullisen lämpimiä ja lopulta todella hyvä. Haasteitakin oli, pulaa vähän kaikesta ja itse sai paiskia töitä jos tarvitsi tai halusi jotain perustarpeiden ulkopuolista. Mutta ne ponnistukset taisi jäädä omaksi sisäiseksi ääneksi, joka kantaa tänäkin päivänä.

Mutta ne paineet ja ahdistus vaan lyö välillä kovaa päin naamaa. Kukaan ei tullut minulta kysymymään haluanko jäädä lapsen “sisäiseksi ääneksi” kun vanhemmuuskortteja jaettiin.

Paluu omaan parhaillaan elettävään elämään. Samalla ihmetellen miten meillä menee näin hyvin, vaikka äiti vähän painekattila onkin

Olen varmasti tuottanut lapsilleni huonoja muistoja. En voi käsi sydämellä sanoa etteikö yhtäkään huonon muiston jälkeä olisi jäänyt lasteni sisäiseen ääneen. Siellä pienissä sisäisissä äänissä kuuluu varmasti esimerkiksi se että he ovat epäsiistejä ja ovat ärsyttäviä toinen toisilleen. Heidän sisäisissä äänissä on kuultavissa myös se, että äiti jättää heidät kauppaan jos ei käyttäydytä kunnolla.

Parhaat ja suurimmat muistot on lopulta ne pienemmät

Ollaan lasten kanssa jonkun verran matkusteltu ja koettu etuoikeutettujen ihmisten asioita. En välttämättä kykene ostamaan aina sitä Gantin hupparia, en iwatcheja tai ipodeja. Meillä ei ole takapihalla uima-allasta eikä lasten huoneissa omaa televisiota. Välillä päräytän hermoni niin pahasti, että huudan, torun ja kyseenalaistan lapsen toiminnan – en koskaan kuitenkaan itse lasta.

Ne parhaat lapsuusmuistot ovat lopulta naurettavan pieniä. Lapsena kesässä parasta oli se, että sai juosta sadettimen läpi ja tanssia sadetanssia sateessa. Parasta oli kaverit ja kesäillat kun sai valvoa pidempään. Siistiä oli jäätelökioskin jätskipallot, ja se ettei kesällä ollut koulua.

En muista mitään sellaista esinettä tai tavaraa, joka olisi jäänyt parhaaksi lapsuusmuistoksi, ja sitä kautta sisäiseksi äänekseni. Muistan kun sain kummisedältäni vaaleanpunaisen nallen nimpparilahjaksi. Nalle oli ihana ja tärkeä, mutta paras muisto jäi siitä naurusta kun hän “pieraisi” sen jalkojensa välistä ja ojensi minulle. Teini-iässä mopo oli elinehto vapaudelle. Mopo ei tehnyt teini-iän parhaita muistoja, vaan se oivallus kun tajusi pääsevänsä vapaasti liikkumaan muunkin kun lihasvoiman avulla.

Parhaimmat lapsuusmuistoni olivat siis ihan tavallisia ja arkisia asioita. Ne eivät ole mitenkään maagisen hulppeita tai tajuntaa räjäyttäviä. Äitini kysyi minulta lähiaikoina, että osasiko hän olla meille kaikille tasapuolinen ja oikeudenmukainen. Se kuulosti todella oudolta, koska en muista, että äiti olisi koskaan kohdellut lapsiaan epäoikeudenmukaisesti. Lapset tarvitsevat lopulta vain rakastavan perheen ja kyllin hyvät vanhemmat.

Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä:

Leikkiäkö hippaa vai laittaako astianpesukone pyörimään? Lapseni on ylisukupolvisen leikkiajanpuutteen uhri

(Liian) kiltti Esikoinen

Muskari (tuskari)

Ruuhkavuodet toimitus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *