”Sanohan jotain indonesiaksi”, pyytävät vieraamme toisinaan esikoiselta. Ihmisistä on jostain syystä hauska kuulla, kun lapsi puhuu kieltä, jota he eivät itse ymmärrä. Harvoin 5-vuotias suostuu temppukoiraksi, vaan toteaa, että puhuu vain suomea suomalaisten kanssa. Maanitteluilla hän saattaa luetella numeroita, nimetä hedelmiä tai hyvänä päivänä laulaa luikauttaa jonkin indonesialaisen lastenlaulun. WhatsApp-puhelut 10 000 km päähän serkuille sujuvat kuitenkin suvereenisti indonesiaksi. Lähes yhtä usein minulta kysytään: ”Puhutko sinä indonesiaa?”. Onhan sitä tullut vähän opittua, mutta jälleen joudun toteamaan, että 5-vuotiaani on minua etevämpi, eikä 2-vuotias kaukana perässä tule.
Kun mieheni muutti Suomeen 8 vuotta sitten, hän päätti oppia suomenkielen. Syy oli selkeä: allekirjoittaneen englanti on niin surkea, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Rakkaudenkieli ei sittenkään riittänyt kauppalistojen ja Kelan hakemusten kirjoittamiseen. Kahdessa vuodessa hän oppi suomenkielen niin hyvin, että pystyi paitsi juttelemaan vaimonsa kanssa, myös suorittamaan opinnot suomeksi ja valmistuttuaan työskentelemään lähihoitajana.
Kiittäkäämme veronmaksajia laadukkaan kotouttamiskoulutuksen mahdollistamisesta. Olisimme varsin hyvin voineet jatkaa suomen puhumista kotona lastenkin synnyttyä, mutta kaksikielisyyden edut puhuivat kovaan ääneen puolestaan. Päätimme, että perheen kesken minä puhun aina kaikille suomea ja mieheni vastaavasti aina indonesiaa. Vuosia mies oli yksinään englanninkielentaitonsa kanssa, kunnes tänä syksynä Pikkusisko sanoi ensimmäisen kolmen sanan lauseensa: ”Ou my God!”
Arjessa kaksikielisyyden tukeminen on vaatinut päättäväisyyttä, lähinnä puolisoltani. Esikoinen on jo siinä iässä, että hänelle pystyy perustelemaan asian järkisyillä: salakieli Pikkusiskon kanssa on merkittävä etu elämässä ja leikit serkkujen kanssa sujuvat paremmin, kun on yhteinen kieli hallussa. Tahtotaapero onkin sitten toinen juttu; ayah on testissä tämän tästä. Ruokapöydässä lapsi sanoo suomeksi haluavansa ”vettä”. Mies toteaa indonesiaksi, ettei ymmärrä ja pyytää sanomaan saman indonesiaksi. Samalla hetkellä lapsi alkaa kuulostaa kielitaidottomalta suomituristilta Pattayalla. Hän ottaa tiukan katseen, osoittaa vesikannua ja huutaa suomeksi ”VET-TÄ!”. Tämän jälkeen jäädään odottamaan palvelua.
Mieheni, jonka arkisanastoon kuuluvat muun muassa ”painehaavan hoito-ohjeet” ja ”ergonominen työskentelyasento”, esittää kerta toisensa jälkeen, ettei ymmärrä sanaa ”vettä”. Kun asiaa on jankattu tarpeeksi monta kertaa ja lapsi huomaa, ettei palvelu pelaa, hänen ei auta muu kuin vaihtaa kieltä, jotta ayahkin ymmärtää. Lapsi osaa sen kyllä sanoa, kunhan huvin ja harrastuksen vuoksi testailee. Viiden vuoden seurantajaksolla, kahden koekaniinin otannalla totean, että tämä ”huutava suomituristi Pattayalla” on yksi niistä kuuluisista vaiheista ja menee ohi ajan kanssa.
Nykyään esikoinen tietysti ymmärtää, että ayahin kanssa voisi ihan hyvin puhua suomea. Häntä ei enää huijata. Onneksi indonesian puhumisesta on tullut jo rutiini, jonka hän tekee huomaamattaan. Kyllä kannatti jankata! Jotta kielitaito karttuu ja sanasto lisääntyy, on meidän pitänyt keksiä muitakin keinoja kuin jankkaaminen vedestä. Esikoista odottaessani ehdin ja jaksoin perehtyä aiheeseen. Netti on tietysti täynnä tutkittua juttua ja vinkkivitosia. Indonesialaisia lastenkirjoja on kannettu reissuilta selkä vääränä ja niitä on luettu ahkerasti.
Esikoinen on nyt innostunut opettamaan Pikkusiskolle sanoja kirjoista ja yhteisiin leikkeihin on ilmestynyt indonesiaa puhuvia barbeja ja nukkeja. Pikkuvirheistä ei huomautella, vaan iloitaan jokaisesta sanasta. Youtubesta puolestaan löytyy indonesiankielisiä lastenohjelmia ja lauluja loputon määrä. Kun kolmen vartin ruutuaika venyy syystä taikka toisesta kuuteen varttiin, äidillä on itselleen synninpäästö valmiina: lapsen kielitaito karttuu kun saa kuunnella Let it go (Lebaskan) indonesiaksi 200 kertaa päivässä.
Ei vielä kommentteja