Seison kaamospimeyden keskellä lapsuuden kotini takapihalla lapseni kanssa touhuten, ja näen selvästi kaiken, mitä sisällä touhutaan. En voi ymmärtää sitä, ettei isäni tajua olevansa kuin näyteikkunassa, kun hän kahden tyhjän viinilasin kanssa hiippailee olohuoneen poikki makuuhuoneeseen, täyttää ne siellä viinillä, ja kävelee antamaan toisen lasin äidille keittiöön. Kun tulemme sisään, viinilaseja ei näy missään, mutta jokapäiväisen saunan jälkeen aina aukeaa pari olutta, se ei sentään enää ole mikään kodinhoitohuoneessa sihahtava salaisuus, kuten joskus. Myöhemmin haluan itsekin siemaista vähän viiniä, ja avaan viinilasikaapin. Puolitäydet viinilasit ovat siellä piilossa! Hieman nolona äiti sanoo, että heidän oli tarkoitus juoda ne loppuun sitten, kun minäkin olen mennyt nukkumaan.
En ole täysin syyntakeeton siihen, että vanhempani ovat alkaneet peitellä alkoholinkäyttöään. Kun tyttäreni oli alle vuoden ikäinen, otin käyttööni hormonaalisen ehkäisyn, ja minusta tuli jatkuvasti yhteenottoja hakeva kiukkupussi. Parin viikon mittaiset vierailut vanhempieni luona olivat täynnä jännitettä, ja he kulkivat ympärilläni varovasti kuin lasiesineiden keskellä. Huutia saivat niin heidän saunaoluensa kuin päivällisviininsäkin. Väläyttelin keltaisia kortteja, joissa luki, että en uskalla jättää lastani heidän hoteisiinsa, sillä mitä jos he päättävätkin alkaa ryypätä!
Minullakin oli tietenkin syyni. Lapsuudessani vanhemmillani oli usean vuoden mittainen kausi, jolloin heillä ei mennyt niin hyvin toistensa kanssa. Välejä he “paikkasivat” alkoholin alaisina viikonloppuisin, jouluisin, Uuden Vuoden aattoina tai yhteisillä lomamatkoilla, jotka eivät aina sujuneet ilman poliisin väliintuloa. Tämän painajaisen päätteeksi aamuisin piti olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos näytimme pitkää naamaa, äiti raivostui. Isä oli liian krapulassa sanoakseen mitään, eikä hän muutenkaan koskaan ole ottanut kantaa perheemme sisäisiin kiistoihin, vaikka komeilikin itse niiden pääosassa.
Ei ole ihme, että kumppanikseni olen huolinut lähes päihteettömän puolison. Hän juo alkoholia todella harvoin, silloinkin vain pieniä määriä maun vuoksi. Minulla kyllä on joskus tapana aikuisten juhlissa repaista reipaskin humala, jolloin kärsin ansioni mukaisen krapulan. Syyksi olotilaani lapselle kerron juhlinnan, valvomisen ja liian herkkujen syönnin aiheuttaman väsymyksen, vielä en sentään kehtaa mainostaa juoneeni liikaa alkoholia. Mauri Kunnaksen merirosvoaiheisessa kirjassakin rommi oli pitkään sokerilientä, nyt sentään rommi on rommia, aikuisten juomaa, jota ei saa liikaa juoda.
Joulupöydässä anoppilassa joimme viiniä, jota tenava tahtoi maistaa. Annoin puolikkaan teelusikallisen, eikä hän yllättäen halunnut lisää. En halua lapselleni täysin puritaanista alkoholikasvatusta, jotta hänen veneensä ei keikahtaisi vahingossa täysin päinvastaiseen suuntaan. Kuten niin harmillisen monella suomalaisella suvulla, minunkin sukuhistoriassa alkoholismi tai taipumus alkoholin haitalliseen käyttöön hyppelehtii sukupolven tai toisenkin yli kukoistaakseen jälleen sitä seuraavassa.
Toivon, että voisin opettaa lapselleni yhtä huolettoman, mutta harkitun, suhtautumisen alkoholiin kuin olemme yrittäneet tehdä sokerinkin suhteen. Olemme kertoneet ja rajanneet, että sokeria ei voi syödä paljoa, tai se tekee pahoinvoivaksi, eikä se ole terveellistä (omaa iltaherkutteluahan nämä opetukset eivät estä!). Olemme silti antaneet hänen maistella herkkuja ilman erityisiä karkkipäiviä, joihin latautuisi kova hypetys ja odotus sokerin yliannostuksen mahdollisuudesta. Nyt kolmevuotiaana hän saattaa jättää herkullisimmankin keksin kesken, koska ei jaksa enää syödä sitä. Toivottavasti tämä taito oman kehon rajojen kuuntelusta ja kunnioittamisesta kulkee hänen repussaan läpi elämän niin sokerin, alkoholin kuin kaiken muunkin kohdalla. Ehkä joskus opin tämän itsekin uudestaan.
Ei vielä kommentteja