Usein kadulla kävellessä näkee syrjäytyneitä ihmisiä, jotka välillä ovat hyvin huonossa kunnossa. Kun näen tällaisen ihmisen, mielessä käy, että hän on joskus ollut pieni vauva, jonkun lapsi.
Ajatusta seuraa usein surullinen olo, kun ajattelen ihmistä itseään ja myös hänen vanhempiaan.
Toki joskus tilanne saattaa olla ollut sellainen, että vanhempia ei ole kiinnostanut lapsenhoito, kenties koska omakin elämänhallinta oli hakoteillä. Mutta välillä lapsi on kasvanut normaalissa rakastavassa perheessä ja hän silti päätyy kadulle huonoon jamaan.
Moni ihminen kauhistelee sekavia horisevan laitapuolenkulkijan nähdessään. Niin minäkin tein aiemmin. En muista tarkkaan, missä vaiheessa aloin ajatella heistä eri tavalla. Kenties niillä nurkilla, kun kerran vanha mies Alepan edessä pyysi minulta rahaa ruokaan.
Mies näytti hyvin syrjäytyneeltä, vaatteet olivat likaiset, pitkät hiukset takussa ja haju sellainen, ettei kauaa kestänyt vieressä seistä. Sanoin niin kuin monet kerrat aiemminkin, että valitettavasti minulla ei ole käteistä vaan kortti ja menin sisälle kauppaan.
Jostain syystä kaupassa ruokatavaroita valitessani mieleeni tuli ajatus, että miksi en itse ostaisi miehelle ruokaa sen sijaan, että antaisin rahaa.
Ladoin kassiin sellaisia ruokia, joita ajattelin hänen voivan helposti syödä ulkona. Hyvä mieli alkoi muodostua sisälle jo tuossa vaiheessa, kun tein päätöksen, että haluan auttaa häntä. Kun sitten vein kassin ulos hänelle, hän oli silmin nähden yllättynyt. Taisi jopa kyynel kimaltaa ryppyisessä silmäkulmassa.
Kun kävelin pois, hyvä mieli vain kasvoi sisällä. Silloin opin, että hyvien tekojen tekeminen tuottaa iloa myös tekijälle itselleen. Niin se näköjään menee kuten usein sanotaan, että vain itse kokeilemalla asian oppii kunnolla ymmärtämään.
Sen lisäksi, että minulla oli hyvä mieli, koska olin ostanut miehelle ruokaa, mietin millainen elämä hänellä on ollut ennen kuin hän päätyi kaupan ovelle likaisena lysyssä istumaan. Silloin ensimmäistä kertaa muistan tietoisesti ajatelleeni, että hänen asemassaan oleva ihminen on joskus ollut jonkun vauva, ehkä syvästi rakastettu. Sen jälkeen olen usein ajatellut, että myös se hirvein, kiroileva oksennuksen peittämä klassinen aseman spurgukin on joskus ollut vauva jonkun käsivarsilla. Että siinä on jonkun rakas lapsi ja jotkut ovat olleet hänen vanhempiaan, ehkä yhä ovat.
Kun katson onnellisia lapsia vanhempiensa kanssa vaikkapa leikkipuistossa, sama ajatus käy joskus mielessä. Vanhemmat aina toivovat parasta lapselleen. Aina asioiden kulkuun ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Silloin ei kannata syyllistää itseään, vaan muistuttaa itseään, että yritti kaikkensa ja enempää ei keltään voi odottaa. Ainoa mitä vanhempi voi tehdä, on antaa pienelle ihmiselle matkaan niin hyvät eväät kuin mahdollista, että todennäköisyys tipahtaa pohjalle olisi mahdollisimman pieni. Loppu ei ole enää vanhemmasta kiinni.
Ei vielä kommentteja